Tähän asti en ollut, kuten sanottu, ajatellut asian lopputulosta; minua ajoi yksi ainoa vietti eteenpäin: ajatus yllättää juoksija ja pelastaa morsiameni vaarallisesta tilastansa. Viimeisinä tunteina oli hänen tilansa tullut toisellaiseksi; hän oli tällä lyhyellä ajalla päässyt yhdestä vaarasta toiseen joutuaksensa!
Ensin tunsin iloa; mutta tämä tunne oli lyhytikäinen, sillä nyt näin hänen viime asemassansa suuremman vaaran kuin missä hän sitä ennen oli ollut. Hän oli pelastettu kuolemasta, tullaksensa kentiesi jonkun intiaanin vaimoksi!
Pitkiltä, äärettömän pitkiltä tuntuivat minusta yön viime hetket, mutta vähitellen näkyi aamusarastuksen ensimäinen oire taivaanrannalla. Äkkiä paistettuani ja yhtä äkkiä syötyäni kalkkuna-linnun, joka oli ammuttu eilispäivänä, nousimme jälleen satulaan ja jatkoimme matkaamme.
Olimme ratsastaneet parin tunnin vaiheille, kun tulimme paikalle, jossa intiaanit olivat pitäneet yöleiriänsä. Tätä me lähestyimme verkalleen ja hiljaa, ja tarpeen se olikin. Jos yksikään edellämme kulkeva villi pääsisi meidät näkemään, olisi se samaa kuin jos koko joukko olisi meidät nähnyt. Jos meidät huomattaisiin sotapolulla, ei henkemme juuri olisi paljon arvoinen. Muutamat meistä tosin voisivat päästä pakoon; mutta vaikkapa me kaikkikin pääsisimme hengissä, olisi pelastushankkeemme sitten aivan turha.
Lähenimme siis leiriä mitä suurimmalla varovaisuudella. Sen leimuavista tulista lähtevä sauhu ilmaisi paikan ja varoitti meitä jo kaukaa.
Huomasimme sen aivan autioksi. Nälkäinen susi sekä kojootti olivat paikan ainoat asujamet, riidellen erään hevosen nahkan ja luiden omistamisesta, jotka olivat intiaanien aamiaisen tähteitä. Omituisten tunteitten valtaamana ratsastin leirin läpi. Olipa siinä muitakin kuin villien jälkiä: heidän saaliskuormainsa sekä sivistyneiden ihmisten jälkiä. Siellä oli särjettyjen porsliniastioiden sirpaleita sekä soittokoneiden palasia, kirjoista revittyjen lehtien liuskaleita, silkki- ja samettipuvun repaleita, pieni silkkitohveli, tuo meksikolaisten naisten tavallinen jalkine, kuluneen, savisen kurpposen vieressä, jotka sattuvasti kuvasivat metsäläisen ja sivistyneen ihmisen elämää.
Eipä ollut pitkää aikaa tutkistella tätä kummallista sekasotkua. Etsin jotakin jälkeä hänestä, morsiamestani. Missähän hän lienee yönsä viettänyt? Missä?
— Kapteeni! En ole kovinkaan oppinut, mutta tahdonpa panna majavannahka-tukun tupakkakääryä vastaan, että tämä paperi on aijottu teille eikä kellekään muulle. Siihen on jotakin kirjoitettu… se on selvää, ja varsin kummallista mustettakin siinä on. Muinoin osasin lukea kirjoitusta ja painettuakin kuin vettä valaen, sillä Dack Breekin lähellä asui muuan englantilainen, Joka siellä piti koulua, ja äitimummoni antoi minun lukea koko Uuden testamentin. Muistanpa kun luin tuosta paholaisen neekeristä, jolla oli kukkaro… Judas sen konnan nimi oli, jos oikein muistan… Olisinpa minä saanut hänet kynsiini, niin olisin heti musertanut hänen pääkallonsa. Uh! Sen takaan!
Koska Ruben kiukku tuota konnaa kohtaan oli noussut ylimmillensä, teki tämä lopun hänen pitemmistä puheistansa.
En ollut kuullut enää sen loppuakaan. Se esine, jota Rube piteli sormiensa välissä, oli minusta paljoa hauskempi kuin kertomus hänen lapsuutensa päivistä tahi Judaksen petoksesta. Se oli paperi, suorastaan kokoontaitettu kirje, osoitteella "Warfieldille". Rube oli löytänyt sen nurmelta, missä se oli erään katkaistun ruovon hangassa. Eipä ihmekään, että vanha metsästäjä oli kiinnittänyt huomionsa musteeseen: eihän voinut erehtyä tuosta väristä, sillä kirjoitus oli tehty verellä! Avasin äkkiä kirjeen, ja luin: "Henrik! Vielä ei minulle ole mitään pahaa tapahtunut, mutta minä pelkään surkeata kohtaloa — valkoisen vankiparan kohtaloa näiden hirveiden miesten joukossa! Viime yönä jo sitä pelkäsin, mutta pyhä neitsyt suojeli minua. Oi, — ennen surmaan itseni omalla kädelläni. Omituinen sattumus on tähän saakka pelastanut minut tästä kauheasta häväistyksestä. Ei, se ei ole mikään sattumus, vaan taivaan väliintulo. Asia on näet sellainen, että kaksi väittää minua omaksensa, toinen on päällikön poika ja toinen eräs meksikolainen petturi, nimeltä Hissoo Royo. Molemmat ottivat osaa hevosen vangitsemiseen ja vaativat siis minua omaisuudeksensa. Riita ei ole vielä ratkaistu, ja sentähden on minua vielä tähän asti säästetty. Mutta tänä iltana neuvoskunta kokoontuu… Minä koetan paeta. Ne ovat jättäneet käteni vapaiksi, mutta jalkani ovat kovasti köytetyt. Olen koettanut irroittaa siteitäni, mutta turhaan. Jospa minulla vain olisi veitsi! Tiedän, mihin niitä on piilotettu. Kentiesi onnistun saamaan jonkun semmoisen, mutta se on viimeinen keinoni.