Villi ei kuitenkaan antautunut vastarinnatta sillä se on intiaanilla vaistona, samoinkuin villieläimelläkin. Hän laskeusi hevosensa selästä, veti puukkonsa ja katkaisi yhdellä viilloksella, nahkaremelin, joka piteli häntä kiinni.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän olisi kadonnut pensastoon, mutta ennenkuin hän oli ennättänyt liikkua paikaltakaan, oli puoli tusinaa vahvoja käsivarsia hänen ympärillänsä. Huolimatta vastarinnasta ja niistä vaarallisista iskuista, joita hän jakeli pitkällä espanjalaisella puukollansa, sidottiin hänet.
Toverini aikoivat pitää hänen kanssansa lyhyen messun.
Useampi kuin yksi oli paljastanut miekkansa paikalla hänet lävistääksensä, ja sen he olisivat tehneetkin, ellen minä olisi mennyt väliin. Hänen verensä vuodattaminen oli minusta vastenmielistä, ja säästin siis hänen henkensä.
Jottei hän kuitenkaan tuottaisi meille enempää vaivaa, sidoimme hänet puuhun niin lujasti, ettei hän voinut siitä irti päästä.
Aikomuksemme oli jättää hänet tähän ja päästää hänet irti palatessamme.
Olimme jo menossa, kun mieleeni äkkiä juolahti sukkela ajatus. Kuten jo mainitsin, olin tehnyt suunnitelman morsiameni pelastukseksi, ja nyt johtui mieleeni, että tuo intiaani voisi olla avullisena sen toteuttamisessa.
Suunnitelmani oli yksinkertainen. Aijoin yön aikana tunkeutua intiaanileiriin, tietysti salaa, sekä pimeän suojassa etsiä, jos mahdollista, Isolinan, ja sitten luottaa sattumukseen.
Kun kerta olisin leirissä ja Isolinan läheisyydessä, voisin mahdollisesti äkillisellä toiminnalla suorittaa kaiken tämän: menestys ei ollut mahdotonta.
Suurimpia vaikeuksia, joita yrityksessä oli, oli leiriin pääseminen. Kunhan ensiksi pääsisin leirivalkeain ja telttarivein sisäpuolelle, olisin suhteellisesti paremmassa turvassa. Kokemuksesta tiesin sen, sillä enpä ollut ensi kertaa käynyt intiaanein leirissä. Mutta ennenkuin ennättäisin niin pitkälle, täytyisi minun päästä vartijaketjun lävitse, sitten hevosvartioiden ohi ja lopuksi hevosten ohi.