Kentiesi minulle nauretaan, kun vakuutan tuon viimeksimainitun seikan olleen minulle yhtä suurena pelon syynä kuin kummankin noista molemmista toisista. Intiaanihevonen ei ole mikään halveksittava vahti. Se on yhtä vihamielinen valkoihoista kohtaan kuin sen isäntäkin, ja osaksi pelosta, osaksi myöskin todellisesta vastenmielisyydestä ei se salli valkoisen miehen itseänsä lähestyvän.
Vahtimies voi olla huolimaton, hän voi nukkua toimessansa, mutta hevonen ei milloinkaan. Valkoisen ihmisen haju tahi hiipivän olennon näkeminen panevat sen korskumaan ja hirnumaan, niin että koko leiri on parissa minuutissa jalkeilla.
Jos intiaanileirissä olisi ollut koiria, olisi huomatuksi tulemisen vaara ollut vieläkin suurempi. Mitä parahinkaan valhepuku ei sellaisessa tapauksessa olisi minua paljon auttanut, sillä nämä viisaat eläimet voivat silmänräpäyksessä erottaa valko-ihoisen punanahkaisesta. Kaikeksi onneksi jättävät kuitenkin intiaanit sotaretkelle lähtiessään koiransa sekä naisensa kotiin. Olipa minulla syytä olla kiitollinen tästä heidän tavastansa.
Tietysti oli aikomukseni pukeutua valhepukuun; muulla tavoin menetteleminen olisi ollut mielettömyyttä. Pimeimmässäkin yössä olisi virkapukuni ilmaissut minut, ja Isolinaa etsiessäni olisi minun välttämättä täytynyt tulla lähelle leirivalkeita.
Sentähden oli aikomukseni matkia intiaanein pukua, mutta miten tämä voisi tapahtua, oli tähän asti ollut suurin huoleni. Erämaissa ei ole pukumyymälöitä.
Ensimäisessä mielenjännityksessä, joka seurasi villin kiinnisaamisesta, olin ajatellut muuta, ja vasta kun olimme lähteneet liikkeelle, johtui mieleeni, että hän voisi toimittaa mitä me tarvitsisimme, hän, eikä kukaan muu.
Käännyin takaisin häntä tarkastamaan. Laskeusin hevosen selästä ja tutkin häntä kiireestä kantapäähän. Mielihyvällä katselin hänen pukinnahka-sääryksiänsä, helmillä koristettuja kurpposiansa, hänen riippuvaa, javalin torahampaista tehtyä kaularengastansa, hänen punaiseksimaalattuja kotkanhöyheniänsä ja oivallista, jaguarin nahasta tehtyä vaippaa, joka runsain poimuin riippui hänen harteillansa; kaikki tämä oli minulle sangen mieluista.
Pian riippui vaippa minun olallani; riisuin saappaani ja pistin sääreni ihmisten päänahoilla reunustettuihin sääryksiin, reiteni nahkatuppiin ja jalkani komanhin jalkineisiin, jotka sopivat niihin hyvin.
Vielä oli kuitenkin paljon tekemättä, ennenkuin minusta tuli intiaani. Komanhit riisuvat sotajalalla ollessansa pois tavallisen paidan ja käyvät alastomina vyötäisiä myöten. Mitenkähän minä menettelisin, jäljitelläkseni tuota vaskenruskeata ihoa, pronssinkarvaisia käsivarsia ja olkapäitä, tuota kirjavata rintaa ja punaisia, mustaksi sekä valkeiksi maalattuja kasvoja?
— Uh! huudahti Rube, ojentaen minulle intiaanin pussin, joka oli tehty höyhenillä ja helmillä kauniiksi koristetusta sudennahkasta. Uh! luulenpa täältä saavamme aineksia… tässä ne ovat…