Sama ajatus lienee tässä silmänräpäyksessä vallannut toverinikin, sillä näin kaikkein kasvoilla pettymyksen mielikarvautta, kun he synkkänä ja vaitonaisina olivat polvillansa minun vierelläni. Ei kukaan lausunut sanaakaan; he eivät olleet puhuneet siitä saakka, kun tälle paikalle tulimme. Aikomukseni oli ollut viedä hevoseni niin lähelle leiripaikkaa kuin suinkin, jättää se johonkin suojaan niin lähelle, että sen ennättäisi juosten saavuttaa ja, morsiameni sylissäni, nousta sen satulaan sekä nelistää toverieni luokse. Nämä, niin olin suunnitellut, asettuisivat väijyksiin niin lähelle leiriä kuin suinkin. Mutta tämä suunnitelma täytyi kokonansa hyljätä leiripaikan omituisen luonteen vuoksi. Olin odottanut leirin läheisyydessä olevan puita, viidakkoja tahi jylhää maata, jonka suojassa voisimme lähestyä. Mutta tässä ei ollut sitä eikä tätä.
Empimättä oli minun siis hyljättävä ensimäinen suunnitelmani ja keksittävä joku toinen; mutta millainen? Puolittain epätoivoisena katsahdin ympärilleni; näin silloin Ruben, ja toivon kipinä syttyi jälleen. Hän ei ollut vielä lausunut mitään. Ehkäpä hän tiesi jonkun keinon?
Vanha metsästäjä seisoi erillään meistä toisista pyssynsä varassa, jonka perä nojasi erääseen kantoon, ja suu omistajan nenään, samalla kuin hän puristi molemmin käsin ylhäältä pyssynpiippua, peukalot kummallakin puolen äsken mainittua kasvojen osaa.
Eipä ollut ensi kertaa, kun näin hänet tällaisessa asennossa. Tiesin sen olevan hänen tapansa, milloin joku tavattoman vaikea kysymys vaati koko hänen älyvoimansa. Hyvinkin kymmenen minuuttia kului hänen virkkamatta sanaakaan.
— Tiedättekö mitään keinoa, Rube? sanoin vihdoinkin. — Te tiedätte miten maltiton…
— Älkää olko maltiton, kapteeni. Se ei auta laisinkaan. Te tulette tarvitsemaan malttia, vieläpä paljonkin, ennenkuin voitte lämmitellä jalkojanne noiden valkeiden ääressä; mutta te voitte sinne päästä ja hyvissä ajoinkin, jos noudatatte vanhan Ruben neuvoja ja pidätte silmänne auki, ettekä puhu joutavia. Noh, myönnyttekö noudattamaan minun ohjeitani?
— Lupaan kokonansa toimia teidän neuvojenne mukaan.
— Se oli järkevästi lausuttu… erinomaisen järkevästi. Noh, näettekö, jatkoi hän, oltuansa hieman vaiti — näettekö kentiesi jotakin rantaa?
Yksikään meistä ei vastannut tähän kysymykseen. Aloimme käsittää Ruben tarkoitusta, ja meidän silmämme sekä ajatuksemme kiintyivät äkkiä virran rantaan, sillä tietysti hänen sanansa tarkoittivat sitä.
— Noh, ettekö näe jotakin rantaa, mitä? Se ei tosin ole yhtä korkea kuin Missourin tai Snake Riverin kallioäyräät… eihän sitä kukaan ole väittänytkään; mutta vaikk'ei se niin korkea olisikaan, tulee se, luullakseni, joka silmänräpäys yhä korkeammaksi?