— Tuleeko korkeammaksi?
— Tulee kyllä, eli, mikä on samaa, vesi laskeutuu yhä matalammalle. Se vajoaa nopeasti tuuma tuumalta; tunnin kuluttua tulee leirin edessä oleva ranta olemaan runsaasti viisitoista tuumaa vedenpintaa korkeammalla… se on tosi, se.
— Ja te luulette minun voivan päästä leiriin, hiipimällä sinne rannan suojassa?
— Totta kait! Mikäs teitä siitä voisi estää?… Se käy kuin tanssi.
— Entä hevonen?… Miten minä saan sen mukaani?
— Samaa tietä, jota itsekin menette. Virran uoma on kylliksi syvä piilottamaan vaikka maailman suurimman hevosen. Virta on nyt täysi viimeöisestä sateesta, mutta siitä ei tarvitse välittää… voihan hevonen kahlata tahi uida, ja ranta tulee peittämään sen intiaaneilta. Voittehan jättää sen virtaan.
— Veteenkö?
— Tietysti… teidän hevosenne pysähtyy sinne, ja jos se ei sitä tee, voitte sitoa sen rantaan. Ette voi viedä sitä niin likelle, kuin haluatte, älkääkä menkö liian pitkälle tuulen puolelle, sillä silloin tulevat nuo mustangit sen vainuamaan, ja silloin olette sekä hevosenne että te hukassa. Noin parisataa askelta on parhaiksi. Jos teidän onnistuu pelastaa tyttö, voitte luullakseni helposti juostakin tuon matkan; juoskaa suoraan hevosta kohti ja, päästyänne satulaan, ratsastakaa suoraan metsään päin, jossa olemme lymyssä; ja saammepa sitte nähdä, eivätkö punanahkaiset saa lämpöisiä tervehdyksiä pyssyistämme.
Suunnitelma näytti todellakin sangen mahdolliselta. Veden vajoaminen oli seikka, jota en ollut tullut ajatelleeksi, vaikka Rube sen oli huomannut. Hän muisti tuon viimeöisen ankaran sateen ja näki sen vaikuttaman vedennousun tuossa pienessä virrassa, ja että vesi oli ruvennut nopeasti laskemaan, kuten on aavikkovirtojen laita.
En viivytellyt päätöstä tehdessäni.