XXVI.
Vastavirtaa.
Varustukseni olivat pian valmiina, ja niin pian kuin vesi oli tarpeeksi laskeutunut, nousin satulaan. Toverini keräytyivät ympärilleni jäähyväisiä sanomaan, ja toinen toisensa perästä puristi kättäni, toivottaen onnea.
Sillä kohdalla, missä virta kosketteli kukkuloita, oli pensaita; nämä jatkuivat kukkulalle ja yhtyivät kukkulan harjalla olevaan metsään. Näiden suojassa astuimme rantaan.
Siitä polvekkeesta, jossa olimme, juoksi virta miltei suoraan intiaanileirin luokse. Pitkin rantaa ei pensaita enää ollut. Vielä askel leiriä kohti, ja olisimme paljastaneet itsemme intiaanein nähtäviksi.
Tällä kohdalla oli minun siis meneminen veteen. Metsästäjät olivat antaneet minulle viimeiset neuvonsa; he olivat kumpikin tarttuneet käteeni, puristaen sitä tarkoituksella, joka lupasi enemmän kuin sanat.
— Älkää olko peloissanne, kapteeni, lausui nuorempi heistä. — Rube ja minä emme ole kaukana. Kun saamme kuulla revolverinne äänen, ryntäämme teitä kohti ja kohtaamme teidät puolimatkassa. Jos joku onnettomuus sattuisi, lopetti Garey painokkaasti — voitte luottaa siihen, että sen verisesti kostamme.
— No, niin! jatkoi Rube — sen me teemme. Vaan älkää olko peloissanne! Pitäkää silmänne auki sekä kätenne vakavana, eikä teille tule mitään sellaista hätää, ettette siitä suoriutuisi. Kunhan vain pääsette leirin ulkopuolelle, voitte luottaa meihin. Ratsastakaa suoraan metsää kohti ja nelistäkää, ikäänkuin hevosella olisi tuli hännässä.
En enää kuunnellut enempää. Olin jo laskeutunut satulasta, ja taluttaen Muroa perässäni, menin rantaan ja virtaan. Hyvin opetettu hevoseni seurasi empimättä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä olimme kumpainenkin virrassa.
Vesi oli juuri niin syvää kuin odotinkin, ja ranta kohosi puolitoista jalkaa pystysuoraan sen pinnasta, mikä korkeus riittikin piilottamaan sekä minut suorana seisoessani että hevoseni.