— Mitäpä Vakonon etsiminen hyödyttäisi? lausui hän. — Vakono tuntee oman nimensä, sitä on huudettu kylliksi korkealla äänellä. Vakonolla on korvat… varmaankin hän voi kuulla, jos hän on leirissä. Huutakaa häntä vielä kerran, jos niin haluatte?
Tämä esitys näytti otolliselta. Se hyväksyttiin, ja vielä kerran huusi julistaja nuorta päällikköä nimeltä. Hänen äänensä voi kuulua kauaksi leirin ulkopuolellekin.
Lykkäystä myönnettiin, jonka kestäessä syvin äänettömyys vallitsi, ja jokainen kuunteli korvat hörössä.
Ei vastausta, mikään Vakono ei noudattanut kutsumusta.
— Noh! lausui luopio voitonriemulla. — Enkö sitä sanonut? Soturit!
Minä pyydän teidän tuomiotanne.
Tähän ei kuulunut mitään suoranaista vastausta. Pitkällinen vaitiolo syntyi, jonka kestäessä ei kukaan neuvoston piirissä eikä katselijoistakaan puhunut.
Vihdoin nousi neuvoston vanhin seisomaan, sytytti jälleen rauhanpiipun, veti siitä sauhun ja tarjosi sen sitten hänen vasemmalla puolellansa istuvalle. Tämä jätti sen samalla tavoin hänen viereisellensä, ja niin kulki se mies mieheltä, kunnes oli kiertänyt rovion ja palannut tuolle vanhalle soturille, joka sitä ensiksi oli polttanut.
Tämä pani nyt piipun pois ja esitti kysymyksen sääntöjen mukaan, mutta niin hiljaisella äänellä, että läsnäseisojat eivät hänen sanojansa kuulleet. Äänestys tapahtui vuoroon ja samaten matalalla äänellä. Ainoastaan tuomio julistettiin korkealla äänellä.
Ratkaisu oli hiukan odottamaton. Neuvosto oli antanut mahtavan kohtuullisuuden tunteen sekä ystävällisen sovittelun johtaa itseänsä, tyydyttääkseen kumpaakin riitaveljeä.
Hevonen tuomittiin Vakonolle, mutta tyttö julistettiin "espanjalaisen suden" omaisuudeksi.