XXIX.
Pako.
Tämä ratkaisu näytti miellyttävän kaikkia. Luopion ivallinen nauru näytti, miten mielissään hän oli. Mitä muuta hän olisi voinut ollakaan? Tuo harmaahapsinen päämieskin näytti tyytyväiseltä.
Kentiesi piti tuo vanha hevoshuijari hevosta parempana kuin tyttöä? Jos Vakono olisi ollut saapuvilla, epäilen suuresti, olisiko hän yhtä tyynesti suostunut tähän ratkaisuun.
Niin, luopio oli tyytyväinen; hän ei voinut salata iloansa, ja voitonriemuisen näköisenä hän lähestyi paikkaa, jossa vanki istui.
Heti tuomion kuultuaan nousivat istujat seisomaan. Neuvoston kokous oli lopussa. Sen jäsenet hajaantuivat muiden seuraan, ei enää juhlallisina tuomareina, vaan jutellen, nauraen, kirkuen ja huitoen yhtä hilpeästi sekä iloisesti kuin ranskalainen varasjoukko. Ei kukaan välittänyt sen enempää luopiosta eikä hänen valkoisesta naisestansa; heidät jätettiin omaansa — ja minun huostaani.
Tästä silmänräpäyksestä alkaen kiintyi huomioni ja ajatukseni ainoastansa heihin; ketään muita en nähnyt enkä muuta ajatellutkaan, pidin vain silmällä "sutta" ja hänen uhriansa.
Tuo vanha päällikkö oli mennyt telttaansa. Isolina oli jäänyt yksinänsä, mutta vain silmänräpäykseksi.
Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin hyökännyt esiin. Sormeni soluivat koneentapaisesti puukkooni; mutta nyt ei ollut aikaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi Hissoo-Royo hänen vieressänsä.
— Noh! alkoi hän ilkkuvalla äänellä. — Noh, Isolina de Vargas!
Oletteko kuulleet? Te olette minun sieluinenne sekä ruumiinenne.