— Sen olen kuullut, oli nöyrä vastaus.
— Ja varmaankin olette tyytyväinen, eikö niin? Niinhän teidän pitäisi olla. Olen valkoihoinen kuten te itsekin… olen pelastanut teidät punanahkaisen intiaanin syleilystä. Varmaankin olette tyytyväinen tuomioon?
— Niin, minä olen tyytyväinen, vastasi hän samalla nöyrällä äänellä.
— Se on valhe! huudahti tuo raaka mies; — te vilpistelette minulle, ihana sennorita. Eilen te puhuitte ivallisia sanoja… haluaisitteko minua vielä ivata?
— Minulla ei ole mitään halua teitä ivata, olenhan vankinne.
— Carrambo! Puhutte totta. Mutta tulkaa, jatkoi luopio, viitaten häntä seuraamaan. — Tulkaa, ihana sennorita. Tämä paikka on liian julkinen. Muualla tahdon kanssanne jutella. Tiedänpä, missä on kauniita, avonaisia paikkoja ja lehtimajoja, suloisia piilopaikkoja metsän helmassa. Sinne, lemmittyni, menkäämme.
Huolimatta hänen inhottavasta tarkoituksestaan ehdotus minua kuitenkin miellytti! Se pidätti käteni sekä jalkani, jotka kummatkin olivat valmiit toimimaan. Nuo metsän helmassa olevat piilopaikat lupasivat minullekin parempaa tilaisuutta.
— Kuinka voisin tulla kanssanne? kysyi hän tyynesti, samalla osoittaen sidottuja nilkkojansa.
— Se on pieni asia, lausui mies ja veti puukon tupesta. Carrai, sitäpä en tullut ajatelleeksikaan, mutta pian…
Hän keskeytti puheensa ja jäi epäröivään asemaan. Sitten hän pisti puukkonsa jälleen tuppeen sekä huudahti: