Hän ei ehtinyt lopettaa lausettansa. Minulla oli vielä kädessäni tuon komanhilaisen keihäs: kuuden kuukauden palvelus eräässä keihäsrykmentissä oli minulle nyt suureksi hyödyksi, mustangi käyttäytyi erinomaiseni ja vei minut täyttä vauhtia vihollistani vastaan.
Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat luopio sekä hänen hevosensa erotetut: edellinen makasi pitkänänsä nurmikolla keihään lävistämänä, samalla kuin jälkimäinen ratsastajatta nelisti pois.
Nyt näin villilauman lähestyvän, huomasin pian tulevani saarretuksi.
Eräs sukkela ajatus tuli avukseni. Koko ajan oli minua pidetty Vakonona. Leirissä olevat intiaanit olivat huutaneet: Vakono; hevosvahdit huusivat heidän ohitsensa ratsastaessani: Vakono; takaa ajajani nimittivät minua lähestyessään Vakonoksi, ja luopio oli kaatunut sama nimi huulillansa. Tuo täplikäs hevonen, jaguarinnahkainen vaippa, höyheninen päänkoristukseni, punaiset käteni ja valkoinen risti, kaikki teki minut Vakonon näköiseksi.
Pysähdytin mustangin suoraan takaa-ajajieni kohdalle. Nostin käsivarteni ja pudistin sitä heille uhkaavasti, samalla kertaa korkealla äänellä huutaen:
— Minä olen Vakono! Kuolema sille, joka minua ajaa takaa!
Puhuin; komanhein kieltä. En ollut varma, olivatko sanat ja niiden ääntäminen oikeat, mutta ilokseni huomasin heidän minua ymmärtävän. Kentiesi eleeni auttoivat villejä minua käsittämään.
Mikä lieneekin syynä ollut, mutta takaa-ajajat eivät ratsastaneet etemmäksi, vaan pysähdyttivät hevosensa sekä jäivät paikalleen.
En jäänyt sen pitemmältä keskustelemaan, vaan käänsin äkkiä hevoseni ja nelistin heidän luotansa niin nopeasti kuin mustangin jaloista pääsi.