Viimeinen takaa-ajo.
Kukkulaa kohti kääntyessäni huomasin juoksijan, joka ei vielä ollut kovin kaukana. Sen valkoisen vartalon, joka loisti kuutamossa, olisi voinut nähdä paljon pitemmältäkin matkalta. Luulin sen jo ennättäneen paljoa kauemmaksi.
Se juoksi vielä minun ja kukkulan välillä, pysyen joen rannalla.
Pakotin intiaanihevosen täyteen vauhtiinsa. Puukkoni kärkeä käytin sekä ruoskana että kannuksena. Keihäs ei enää ollut vastuksinani; sehän oli Hissoo-Royon ruumiissa.
Pidin silmällä juoksijaa; se lähestyi nopeaan tuota polveketta, josta olin lähtenyt, ja tulisi pian katoamaan näkyvistäni pensaiden taakse, jotka kasvoivat kukkulan juurella.
Äkkiä näin sen poikkeavan vasemmalle tuon aukean kentän poikki.
Hämmästyen luulin sen ratsastajattaren aikovan etsiä suojaa viidakosta.
Malttamatta ajatella tähän selitystä ohjasin mustangini oikotietä ja annoin sen laukata. Toivoin pääseväni siten valkoista juoksijaa lähemmäksi, mutta olin kovin tyytymätön tuon intiaanihevosen hitaaseen juoksuun, jota ei voinut verrata "Muroni" tuliseen laukkaamiseen. Missähän se nyt olikaan?
Valkoinen juoksija oli pian ehtinyt kukkulan ohi ja meni jo toisella puolen olevalla kentällä. Huomasin, etten päässyt yhtään sitä lähemmäksi; päinvastoin se joka silmänräpäys lisäsi välimatkaamme. Missä oli "Muroa"? Miksi se oli viety pois?
Tässä silmänräpäyksessä huomasin ratsastajan haahmon, joka ohjasi kulkunsa pitkin kukkulan juurta, ikäänkuin minua kohdataksensa. Hän ratsasti tuimaa vauhtia viidakon läpi, joka kukkulaa ympäröi. Voin kuulla pensaiden kahisevan hänen hevosensa kupeisiin; hän riensi, minkä voi, samalla kun hän koetti pysyä piilossa kentällä olevilta intiaaneilta.
Minä tunsin hevoseni ja sen selässä tuon korvattoman turkiseläinten pyydystäjän laihan, kuivettuneen vartalon!