Eräässä meksikolaisessa rajakylässä.
Olemme meksikolaisessa pueblitassa, Rio Bravo del Norte-virran rannalla, eräässä pienessä kylässä. Kummallinen, vanhaan, maurilais-italialaiseen tapaan rakennettu kirkko, jonka kupukatto on kirjavaksi kiilloitettu, sekä raatihuone ja tuomarin asunto ovat ainoat kivirakennukset tässä paikassa. Ne ympäröivät kylän jokseenkin avaraa toria kolmelta puolelta, neljännellä on myymälöitä ja alhaisemman kansankerroksen asuntoja. Nämä ovat isoista, polttamattomista tiilistä rakennettuja, toiset kalkilla valkaistuja, toiset taas kirjaviksi maalattuja, mutta useimmilla on luonnollinen, yksitoikkoinen, likaisenruskea värinsä. Kaikissa on raskaat, vankilaa muistuttavat portit sekä akkunat, joissa ei ole ruutuja eikä puitteita, vaan pystysuorassa olevat rautatangot, jotka suojelevat murtovarkailta, mutta eivät ilmalta eivätkä tuulelta.
Torin neljästä kulmasta aukeavat ahtaat kiveämättömät kadut, joiden jatkona huonot tiet vievät ympäröivälle maaseudulle. Kauempana, kylän ulkoreunalla, on huonotekoisia, kirjavan näköisiä asuinhuoneita; rakennuksia, joissa on päätykatto ja jotka ovat tehdyt erään jättiläisliljan, puumaisen yucca-kasvin halkaistuista rungoista, joiden oksat ovat orsina ja joiden sitkeät, syiset lehdet kelpaavat kattimiksi. Näissä ranchistoissa asuvat köyhät peonit, kukistetun rodun jälkeläiset.
Sekä kivi- että myöskin savirakennuksissa on tasaiset katot, jotka ovat tiilillä ja sementillä vuoratut ja joita ympäröi joka taholta kaide. Sellaisen tasaisen, meksikolaiselle rakennustaiteelle luonteenomaisen katon nimi on azotea.
Kun aurinko on alhaalla ja ilta on viileä, on azotea mieluinen olinpaikka, varsinkin jos sen omistaja suosii kukkasia; se muuttuu silloin ilmassa olevaksi yrttitarhaksi, ja siinä rehoittaa se runsas kasvullisuus, josta luonnonihana Meksiko syystä on niin ylistetty. Tämä on oikea paikka sikarin, pinolé-juoman tahi jos mieluummin haluaa, catalan nauttimiseen. Savu liitelee pois, ja ulkoilma tekee juoman paremman makuiseksi. Sitäpaitsi on tässä silmällekin huvitusta: saa nauttia yksityishuoneen rauhaa, mutta voi samalla kertaa vapaasti seurata, mitä kadulla tapahtuu. Tuo ohut kaide suojelee, peittäen ohikulkevani silmäyksiltä; tässä voi katsella, tulematta itse nähdyksi.
Olen juuri sellaisessa, kylän tuomarin asunnossa olevassa azoteassa, ja kun tämä on korkein koko kylässä, voin esteettä nähdä kaikki muut rakennukset. Näen niiden kaikkien yli ympärillä olevien maisemien pääpiirteet. Ihastuneena katselen niiden troopillista kasvullisuutta, niiden tummaa, rehoittavaa vihannuutta, ja voinpa vielä toisistaan erottaa cactus-, yucca- ja agavekasvitkin. Huomaan kylän aukean maan, viljeltyjen ketojen muodostaman vyöhykkeen, jossa maissin silkiltä kiiltävät tähkät huojuvat tuulessa, pistäen silmään tummempien pippuri- ja papuistutusten lomasta. Tätä viljeltyä aukeamaa ympäröi metsä, akasia-, sensitiva-, inga- ja robinipensaineen niin läheltä, että voin erottaa siinä kasvavat, varrettomat sabapalmut ja bromeliakukat, samalla kuin pitakasvin auringonpolttamat, vaaleanpunaiset lehdet loistavat kaukaa kuin tulipilkut.
Metsän läheisyys saattaisi todistaa kylän asukasten laiskuutta; kentiesi ei näin kuitenkaan ole. On muistaminen, että nämä ihmiset eivät ole maanviljelijöitä vaan paimenia, ja että noilla aukeilla paikoilla mainitussa tiheässä metsässä käyvät laitumella espanjalaiset karjalaumat ja berberirotuiset, andalusialaiset hevosparvet. Seudun vähäpätöinen viljelys ei todista ahkeruuden ja toimeliaisuuden puutetta. Karjanhoito, eikä maanviljelys, on kylän asujanten pää-elinkeino, ja maata viljellään ainoastaan sen verran, että se antaa heille maissia tortillaan, punaista pippuria sen höysteeksi sekä mustia papuja aterian jälkiruoaksi. Nämä kolme maantuotetta ynnä laajoilla laitumilla käyvien puolivillien härkäin liha ovat pää-ravintoaineet koko Meksikossa. Mitä juomiin tulee, saavat ylängön asujamet lempijuomansa, samppanjan kilpailijan, jättiläisaloen ytimestä, jotavastoin kuuman ilmanalan ranta-asukkaat virvoittelevat itseänsä akrokomiapalmun mehulla.
Miksi asuvat paimenet ahdettuina kaupunkeihin ja kyliin?
Ammattinsa vuoksi luulisi heidän asuvan hajallaan. Sitäpaitsi luulisi alituisesti kirkkaan taivaan, ihanan ilmanalan sekä vaihtelevien maisemien houkuttelevan maalaiselämään; ja kuitenkin olen ratsastanut tuntikausia, pitkät matkat miellyttäviä maisemia silmäini edessä, kohtaamatta sitä, joka täydentää maisemakuvan: ihmisasuntoa.
Kaupunkeja on, ja pitkien välimatkojen päässä tilanomistajien suuria haciendoja, jotka ovat ikäänkuin linnoitukset muurien ympäröimät; mutta missä ovat rachos-rakennukset, alhaisemman väen asumukset? Totta puhuen olen nähnyt niitäkin, mutta raunioina, ja tämäpä selittääkin asian. Nyt muistan olevani rajalla, ja että Rio Bravon rantamat ovat olleet useita vuosia, aina sen lähteistä suuhun asti, vihollisen alueena, tuhannen viidensadan virstan pituisena sotarajana! Monta veristä taistelua on ollut näiden amerikalaisen erämaan beduinien, ratsastaja-intiaanein, ja kalpeakasvoisten espanjalaisten jälkeläisten välillä. Tämä on syynä siihen, että ranchos-rakennukset ovat raunioina ja että maatilat ovat ampumaluukuilla varustetut sekä asujamet muurien suojissa.