Kun katselen länteenpäin, huomaan lähes peninkulman päässä välkkyvän vedenpinnan: siellä on iso virta, joka kimaltelee auringon laskiessa. Virta tekee tällä kohdalla polven; loivarinteisen kukkulan huippua, lähellä virran polveketta, koristavat erään maatilan valkoiset muurit. Vaikka ainoastansa yksikerroksinen, näyttää talo kuitenkin avaruudestaan ja rakennustavastaan päättäen olevan komea asunto. Samoinkuin kaikissa tämänlaatuisissa rakennuksissa on tässäkin tasainen katto; mutta tuo reunuksilla varustettu kaide ja nuo pienet tornit kulmissa sekä ison porttikäytävän päällä vähentävät sen ulkopiirteiden yksitoikkoisuutta. Yksi isompi, kappelikirkon tapulintorni, näkyy taampaa, sillä meksikolainen maatila on tavallisesti talonväen jumalanpalvelusta varten varustettu pienellä capellalla. Miten uskonnon laita muutoin lieneekin, ainakin on maassa runsaasti silmille näkyvää kirkollisuutta. Akkunaruutujen kimalteleminen rautaristikkojen takaa lieventää johonkin määrään sitä vankilankaltaista näköä, joka muuten on luonteenomaista meksikolaisille maataloille. Yksitoikkoisuutta lieventävät tässä vielä nuo vihreät lehtikasvit, jotka kaiteen yli kohoavat. Kuuman ilmanalan kasveja näkyy muurin takaa; epäilemättä on azoteassa kaunis puutarha, ja kentiesi näiden kukkain keskellä myöskin joku kaunis olento! Minussa herää mieluisia ajatuksia ja aavistuksia, ja ne synnyttävät halua nousta kukkulalle, ja päästä tähän komeaan asumukseen.
Torven toitotus herättää minut näistä suloisista unelmista. Se on vain merkki tallista, mutta se on karkoittanut nuo ihanat mietteeni, ja silmäni kääntyvät pois tuosta kauniista herrastalosta sekä kiintyvät kylän toriin, jolloin on edessä toisellainen kuva.
Torin keskellä on kaivo, joka suurine rattaineen, mahdottomine nahkahihnoineen, ämpäreineen ja muurattuine vesialtaineen tarjoaa itämaalaisen näyn. Silmäni eivät kuitenkaan viivy siinä kauan, vaan kääntyvät seuraamaan edessäni olevaa näytelmää.
Hiipien hiljaisin askelin ja levottomin silmäyksin kävelee siellä poblano, tiilirakennuksen asukas. Hänen avarat calzoneronsa lompsavat nilkoissa, ja hänen käsivartensa sekä olkapäänsä ovat peitetyt kirjavaan sempéhen; musta leveäreunainen hattunsa tummentaa hänen muutenkin tummia kasvojansa. Hän karttaa torin keskustaa ja kulkee pitkin huoneiden seinämiä; väliin vilkaisee hän kaivolle puoleksi raivoisella, puoleksi pelkäävällä ilmeellä. Hän pääsee eräälle portille, jonka joku sisäpuolella oleva hiljaa avaa. Hän pujahtaa äkkiä sisään ikäänkuin iloisena siitä, että on päässyt pois näkyvistä, ja hetken perästä huomaan hänen synkät kasvonsa akkunaristikon takaa.
Siellä täällä syrjäpaikoissa on pieniä joukkoja, joilla kaikilla on samallainen puku, ja kaikki samoinkuin hänkin levottomia. He ovat hiljaa ja juttelevat kuiskaten tahi matalasti supisten. Jotakin outoa näkyy tapahtuneen.
Useimmat naiset ovat huoneissaan; ainoastaan muutamat köyhempään luokkaan kuuluvat puhdasrotuiset intiaaninaiset istuvat torilla. He ovat kaupustelijattaria, ja heidän tavaransa on levitetty palmulehti-matolle, samalla kuin toinen samallainen, joka on pönkitetty kepillä ylös, ikäänkuin sateenvarjo suojelee heitä ja heidän tavaroitansa auringon paisteelta. Heidän villapukunsa, paljaat päänsä, karheat, mustat, vaaleanpunaisilla villanauhoilla koristetut hiuksensa tekevät heidät mustalaisen näköisiksi. He näyttävät yhtä huolettomilta kuin mustalaisetkin; he nauravat, lavertelevat ja näyttelevät valkoisia hampaitansa päiväkaudet sekä tarjoavat jokaiselle ohikulkevalle hedelmiänsä ja vihanneksiansa, pinolétansa, atolétansa ja agua dulceansa. Heidän sointuva äänensä tuntuu korviin mieluiselta.
Silloin tällöin tipsuttaa joku nuori tyttö kepeästi torin poikki kaivolle päin, kantaen punaista kiviastiaa päälaellansa. Kentiesi hän on joku poblana, kentiesi joku kylän kaunotar. Hän on puettu lyhyeen, heleänkirjavaan hameeseen, jossa on kirjailtu, hihaton liivi, ja pieniin silkkisyylinkiin; hänen päätänsä, rintaansa ja olkapäitänsä peittää sininen reboso; käsivarret ja nilkat ovat paljaat. Nuo nuoret tytöt näyttävät vähemmän levottomilta kuin miehet; he jopa väliin hymyilevätkin ja vastaavat karkeanlaisiin pilapuheisiin, joita joukko oudon näköisiä muukalaisia vieraalla kielellä heille lausuu. Meksikolaiset naiset ovat yhtä rivakoita kuin ihanoitakin, ja heidän kauneutensa on yleensä tunnustettu.
Mutta keitä nämä muukalaiset ovat? Että he eivät ole tämän seudun asukkaita on selvää, ja yhtä selvää on, että heitä juuri asukkaat pelkäävät. Tätä nykyä he ovatkin täällä herroja. Heidän lukumääränsä, heidän ylpeä, välinpitämätön ynseytensä ja rohkea, korkeaääninen puhelemisensa todistavat sen. Keitä he ovat?
Olen sanonut heitä oudonnäköisiksi; ja tämä sana on otettava sen täydessä merkityksessä. Kummallisempaa joukkoa ei oltu vielä nähty meksikolaisella torilla eikä muuallakaan. Siinä oli noin kahdeksankymmentä miestä, ja, lukuunottamatta tuliluikkua kädessä, puukkoa vyöllä ja revolveria kupeella, ei olisi voinut huomata pienintäkään yhtäläisyyttä kenenkään näiden välillä. Siinä näkyi supin-, kissan- ja oravannahkaisia lakkeja, kastor-, huopa-, vahakangas-, villa- ja palmulustohattuja, kaikennäköisiä. Onpa siinä joitakuita nykyaikaisia, korkeita silkkihattujakin, vaikka pahoin litistettyinä. Siinä on muutamia jokseenkin kuluneita verkanuttuja, pukuja harmaansinisestä karsinetti-, vaskipunaisesta neekeri- ja taivaansinisestä puuvillakankaasta. Moniaat nutut ovat tehdyt vihreäisestä, toiset sinisestä, ja vieläkin toiset punaisesta huovasta. Siinä on parkitusta hirvennahasta tehtyjä, ripseillä varustettuja metsästyspaitoja, reunusteet poimutettuja ja kaulukset alaspäin taivutettuja, kirjavasti koristettuja helmillä ja kirjailuilla, kuten Yhdysvaltain metsästäjien lempikuosi vaati, mutta oli siinä myöskin toisia, todellista intiaanimallia, s.o. avonaisia, etupuolelta ainoastaan kaulasta kiinni, roikkuen löysällään tahi kiristettyinä uumilta vyöllä, samalla, jossa on puukko ja revolverikin. Siinä oli villaröijyjä, sellaisia, joita merimiehet pitävät, ja muunlaisiakin sinisestä puuvillakankaasta; tuossa oli louisianalaisen kreolin puku, tuossa punaisenruskeasta nahasta tehty espanjalais-amerikalainen jaqueta; onpa tuossa vielä meksikolaisen rancheron ruumista myöten istuva, kirjaeltu nuttukin. Muutamilla on serapét olkapäillä ja toisilla somemmannäköinen, viitankaltainen vaippa. Jos katsoo vieläkin etäämmälle, huomaa sarka-, villa- ja karvakangas-vaatteita, väriltään sinisiä, punaisia ja viheriäisiä. Siellä näkyy parkitsemattomasta nahasta ja pukintaljoista tehtyjä sääryksiä, hevosennahkaisia, reisiin asti ulottuvia saappaanvarsia, vieläkin rumatekoisempia neekerisaappaita, värjäämättömästä vasikannahasta tehtyjä broganeja ja erimuotoisia lapikkaita, jotka olivat useamman kuin yhden intiaaniheimon kuosia.
Kaikkein jaloissa oli kantapäissä asekannus, vaikka tämä varustus oli yhtä vaihteleva kuin pukukin. Toisten kannukset olivat hopeasta ja teräksestä, toisten hopeoidut, toisista taasen oli hopea kulunut pois; toiset olivat kiinnitetyt hihnoilla, toiset ruuvattu korkoihin; toiset olivat keveitä, kun toiset taas painoivat monta naulaa; niiden pyörät olivat neljä tuumaa läpimitaten sekä hampaat sellaiset, että ne voivat lävistää hevosen kylkiluut; julmia aseita meksikolaisen ratsastajan käytettäväksi!