Mutta näitä kannuksia, vaippoja ja serapéita eivät pidä meksikolaiset. Niiden omistajat olivat muunrotuisia miehiä. Useimpia näistä rotevista, voimakkaista ihmisistä oli Kentuckyn ja Tennesseen maissi tahi tattari ja Ohion, Indianan sekä Illinoisin hedelmällisillä kedoilla kasvatettu sianliha ravinnut. He olivat uutisasukkaita ja metsästäjiä Yhdysvaltain länsipuolella olevista rajametsistä, maanviljelijöitä Alleghanyvuorien laajoilta läntisiltä vierteiltä, venhemiehiä Mississippivirralta, tienraivaajia Arkansasista ja Missourista, turkiseläimen pyydystäjiä aavikoilta, kuorma-ajureita Kanadasta, nuoria maanomistajia etelävaltioista, ranskalaisia kreoleja Louisianasta, seikkailunhaluisia uutisasukkaita Teksasista sekä joku lystikäs keikailija "suuren lännen" isommista kaupungeista. Vieläpä muistakin paikoista oli jäseniä tässä kirjavassa joukossa. Tuossa näen teutonilaisetkin kasvonpiirteet, saksalaisen vaalean tukan sekä vaaleankeltaiset viikset, verevän englantilaisen, vakavan skottilaisen ja hänen vastakohtansa, tuon meluavan irlantilaisen, molemmat yhtä urhoollisia. Näen tuon ovelan ja vilkkaan ranskalaisen, täynnä naurua ja lavertelua, rohkean ja luotettavan sveitsiläisen, viiksikkään synkän ja vaitonaisen Puolan pakolaisen. Mikä tutkimusala tämä kummallinen miesten joukko olisi kansatieteilijälle! Keitä he ovat?

Kolme kertaa olen tehnyt tämän kysymyksen. Vastaan siihen nyt: he ovat "rangerseja", amerikalaisen sotajoukon sissejä.

Ja kuka minä olen? Olen heidän kapteeninsa, johtajansa.

Niin, minä olen tämän kummallisen joukon päällikkö, ja vaikka se näyttääkin raa'alta sekä kirjavalta, rohkenen väittää, ettei missään Europassa eikä Amerikassa, eipä koko maan piirissä, ole joukkoa, joka voisi vetää tälle vertoja voimassa, rohkeudessa ja sotataidossa. Useimmat sen jäsenistä ovat viettäneet puolen ihmisikää intiaanien ja meksikolaisten rajakahakoiden mellakassa. Jotkut ovat olleet herrasmiehiä, joille onni on ollut epäsuopea; jotkut harvat ovat olleet yltiöpäitä sivistyneen elämän rajain sisäpuolella ja kentiesi vieläkin harvemmat henkipattoja, — huonoja ihmisiä uutisasutusta perustettaessa, vaan ei niinkään kehnoja valloituksia tehdessä.

Niin metsittyneeltä kuin tämä joukko näyttääkin ensi silmäykseltä, tunnen kuitenkin ylpeyttä, voidessani sanoa, että sitä elähyttää suuri kunnianhimo, suurempi kuin keisarien valittuja henkivartiajoukkoja. Monen raa'an muodon alla sykkii jalo, rehellinen ja ihmisystävällinen sydän. Tässä joukossa on sydämiä, jotka sykkivät isänmaanrakkauden vaikutuksesta; toisia johtaa vieläkin jalompi periaate: vapauden piirin laajentamisen halu; toiset taasen, se on tosi, etsivät ainoastansa kostoa. Nämä viimeksi mainitut ovat parhaastansa teksaslaisia, jotka surevat jotakin meksikolaisten petollisuuden uhriksi joutunutta ystävätä tahi veljeä.

Minulla ainoastaan koko joukosta ei ole mitään syytä siellä olooni; jos minulla joku sellainen on, niin se on varsin vähäpätöinen, tuskin niinkään jalo kuin kosto. Pelkkä sattuma, halu mielenkiihoitukseen ja seikkailuihin, kentiesi myöskin hiukkanen vallan- ja kunnianhimoa, ovat ainoat puolustukset, joita voin mainita sen selitykseksi, että olen ollut osallisena tähän asiaan. Köyhää seikkailijaa kuten minuakin, ystävittä, koditta, isänmaatta, sillä syntymämaani ei ole enää minkään kansakunnan, ei isänmaanrakkaus voi elähdyttää.

* * * * *

Mieheni ovat saaneet hevosensa liekaan kirkkopihan reunaan; toiset ovat sidotut puihin, toiset akkunanristikkoihin. Samoinkuin heidän omistajiansa on näitäkin kirjava joukko, erilaisia kooltaan, karvaltaan ja rodultaan. Kentuckyn ja Tennesseen vankkoja tulisia orheja, Lousianan virmoja varsoja, ponyja, berberialaisia tammoja sekä näiden jälkeläisiä, mustangeja, jotka vielä pari viikkoa sitten juoksentelivat kesyttöminä aavikoilla, kaikkia näitä oli tuossa joukossa. Muulejakin siinä oli kahta eri rotua: Pohjois-Amerikan iso, laiha muuliaasi sekä pienempi ja vilkkaampi kotimainen sivulaji. Oma musta juoksijani, kauniine hopeankarvaisine kuonoineen, seisoi suihkukaivolla torin keskellä. Silmäni kiintyivät vanhasta tottumuksesta mieltymyksellä sen jäntevään ruhoon. Kuinka ylpeästi sen kaula kaareili ja miten vihaisen näköisenä se kuopi maata etujaloillaan. Se tiesi minun sitä katselevan.

* * * * *

Olimme olleet tuskin tuntiakaan kylässä ja siis siellä kokonansa outoja; me olimme ensimäinen amerikalainen joukko, minkä sen asujamet vielä olivat nähneet, vaikka sotaa oli alempana virran varrella kestänyt muutamia kuukausia. Meidät oli lähetetty vakoilemaan ja käsketty samoilemaan ympäristössä olevilla seuduilla niin pitkälle kuin turvallisuus salli. Täällä olomme ei tarkoittanut niin paljon meksikolaista vihollistamme, kuin meidän molempain yhteistä vihollista, komanheja. Nämä intiaani-ismaelilaiset olivat kulkupuheitten mukaan sotaretkellä, ja luvultaan kuin kokonainen sotajoukko. Heidän kerrottiin hävittäneen maata ylempänä virran varrella, missä he voivat menetellä mielensä mukaan, ja ryöstäneen aivan nykyään erään sielläpäin olevan uutisasumuksen sekä tappaneen miehet ja vieneen mukaansa naiset, lapset, karjan ja tavaran. Olimme tulleet tänne meksikolaisia kukistamaan, mutta meidän oli heitä samalla kertaa sekä suojeleminen että masentaminen.