Piha oli espanjalainen, lisänä jonkinlainen amerikalainen vivahdus. Keskellä oli suihkukaivo, muurattuine kivialtaineen; pomeranssipuiden kultaiset hedelmät ja valkoiset, vahan kaltaiset kukat tuoksuttivat lemua ilmaan, joka jäähtyneenä suihkuveden alituisesta haihtumisesta tuntui raittiilta ja hyvänhajuiselta.
Kahden puolen pihaa oli verannat, joiden kattoa patsaat kannattivat. Näiden välillä olevat verhot olivat kuitenkin tarkasti suljetut, joten koko niiden takana oleva kalteri oli piilossa, ja sama oli tietysti asunnon kaikkien akkunainkin laita, jotka olivat verannoille päin. Tähystelevät silmäni eivät huomanneet ainoitakaan ihmiskasvoja. Takapuolella avarassa karjatarhassa voin huomata joukon paimenia, ruskeissa nahkavaatteissa, sääret paljaina ja töppöset jalassa, sekä loistavapukuisia palvelijoita, kuin myöskin joukon naisia ja nuoria tyttöjä kirjavissa hameissa ja huiveissa.
Pihaan tultuani vain vilkaisin karjatarhaan; katseeni oli kiintynyt tutkimaan tuota suljettua verantaa, ja kun en täällä onnistunut etsimisessäni, käännyin azoteaan, toivoen siellä näkeväni ajatuksieni esineen. Rakennus oli, kuten jo mainitsin, ainoastaan yksikerroksinen, ja satulastani saatoin nähdä melkein koko azotean. Yltäkyllin oli siellä kaunistuksia, vaan ei etsimääni neitosta. Taasen liukui katseeni akkunaverhoja pitkin, tarkasti tähystellen sisään niistä vähistäkin raoista, joita niihin huolimattomuudesta oli jäänyt, taasen tarkasti se kattoa ja luikui kaiteen yli; tähystelyni jäi yhä vain turhaksi.
Sillä välin olivat palvelijat tulleet paikalle takaportista ja seisoivat nyt aivan hämmästyneinä, tuijottaen odottamatonta vierasta.
Kotvasen kuluttua kuului kalterista askeleita, ja heti sen jälkeen saapui sanantuoja, joka ilmoitti isännän olevan tulossa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä vedettiin eräs verho syrjään, ja muuan vanha herra astui verannalle. Hän oli kookas mies, ja vaikka hänen vartalonsa vanhuuden vuoksi näytti hiukan köyryiseltä, oli hänen astuntansa vakava, ja koko hänen olentonsa näytti tavattoman voimakkaalta sekä päättäväiseltä. Hänen suuria, säkenöiviä silmiänsä varjostivat tuuheat kulmakarvat, joilla vielä oli musta värinsä, vaikka hiukset olivat lumivalkeat. Hän oli puettu nankininuttuun ja samasta kankaasta tehtyihin housuihin. Hänellä ei ollut liiviä eikä kaulaliinaa. Mitä hienoimmasta liinakankaasta tehty paita verhosi hänen rintaansa, ja vyötäisille oli kiedottu tummansininen vyö. Päässään oli hänellä ruohosta tehty hattu, ja sormiensa välissä piti hän vielä savuavaa sikaria.
Ylimalkaan näytti don Ramon, sillä hän se oli, teeskennellystä äreydestänsä huolimatta, miellyttävältä sekä älykkäältä, ja mielelläni olisin alottanut hänen kanssansa ystävällisen juttelun hänen itsensä takia. Koska tämä nyt ei tällä kertaa voinut tulla kysymykseenkään, ratsastin hänen luoksensa ja kysyin:
— Oletteko don Ramon de Vargas?
— Olen, sennor, kuului vastaus kiukkuisella, hämmästyneellä äänellä.
— Olen upseeri amerikalaisessa sotajoukossa, lausuin kovalla äänellä ja tietysti espanjan kielellä palvelijoiden sekä paimenien vuoksi. — Minut on lähetetty hankkimaan sotajoukolle naudanlihaa. Tässä on minulla käsky pääkenraalilta…