Koko tämän kohtauksen kestäessä oli minun kovin vaikea hillitä ilmettäni; meksikolainen taisteli nähtävästi samallaista pulmaa vastaan, ja pari kertaa luulinkin joko hänen tahi itseni joutuvan näyttelemisessämme häpeään. Minulle olisi varmaankin käynyt niin, jolleivät sydämeni ja silmäni isompaa osaa ajasta olisi olleet toisella taholla. Mitä don Ramoniin tulee, pelasi hän uhkapeliä: pienimmänkin epäluulon herääminen siitä, että hän vilpisteli, olisi tullut hänelle kovin kalliiksi. Useimmat läsnäolevista olivat hänen palkollisiansa sekä alustalaisiansa, mutta eivät kaikki. Siellä oli vapaita tilanomistajia, joista jotkut olivat tästä kylästä; muutamat heistä äänestivät vaaleissa ja nimittivät itseänsä kansalaisiksi. Don Ramonilla oli siis suuri syy näytellä hyvin osansa ja niin tuo vanha herra tekikin.
Vetäen verhon akkunan eteen kuulin hänen puoleksi kuiskaavan: —
Hyvästi, herra kapteeni!
Nämä sanat olivat täynnä suloisia lupauksia, ja tunsin itseni jokseenkin tyytyväiseksi noustessani satulaan ja antaessani käskyn hänen karjansa ryöväämiseen.
Wheatley ratsasti nyt väen luokse, joka jo oli mennyt karjatarhaan. Joukko ajajia pakotettiin kiireesti tulemaan avuksi, ja näiden seurassa lähdettiin sitten tuolle suurelle, kukkulan juurella olevalle kentälle, jossa suurin osa don Ramonin karjaa oli laitumella. Täten jäin minä yksinäni, lukuunottamatta tusinaa linttakenkäistä neekeriakkaa, jotka olivat keräytyneet pihan nurkkaan, mistä katselivat minua uteliaina ja arkoina.
Verannan akkunaverhot olivat yhä huolellisesti suljettuina.
Liian ylpeä… kenties välinpitämätön, ajattelin itsekseni.
Tuo viimeinen otaksuminen ei ollut laisinkaan mieluinen minun itserakkaudelleni. Nyt, kun nuo muut olivat poissa, olisi don Ramon hyvin voinut kutsua minut sisään. Vaan ei… voisivathan nämä mustat naiset kieliä. Se ei käynyt siis laatuun. Voinpa yhtä hyvin jättää kaikki toiveet siihen nähden. Ratsastanenko pois, yhtymään väkeeni?
Kääntäessäni hevostani, huomasin suihkukaivon. Sen vesi muistutti minulle, että olin janoinen, sillä tänään oli lämmin heinäkuun päivä. Altaan reunalla oli vesiastia. Laskeutumatta alas satulastani sain käsiini astian, jonka tyhjensin, täytettyäni sen ensin tuolla kylmällä, kimaltelevalla nesteellä. Se oli erinomaisen hyvää, ei kuitenkaan kanariaviiniä.
Luoden vielä kerran silmäyksen verannalle, käännyin suuttuneena pois, joudutin hevostani ja ratsastin nyreänä takaportista.
Ehdittyäni rakennusten taakse oli minulla vapaa näköala tuolle isolle, jo tuntemalleni kentälle, ja pidättäen hevostani jäin katselemaan vilkasta näytelmää, joka siellä tapahtui: puolivillejä sonneja, jotka raivoisina syöksyivät edestakaisin, paimenia, jotka ratsastivat keveäjalkaisilla mustangeilla, vyöt liehuen sekä lassot vyyhdellä; palvelijoita, jotka kömpelösti auttoivat noita etevämpiä ja tottuneempia paimenia; toiset veivät pois suuria laumoja, jotka jo olivat kokoon ajetut ja talttuneet; kaikki tämä tapahtui sonnien raivoisasti mölistessä, iloisten sotilaiden huudellessa ja nauraessa sekä palvelijain ja paimenten vieläkin kimakammin kiljuessa.