Muutaman silmänräpäyksen epäröin, pitikö minun poistua vai ei. Hän oli nähtävästi mennyt pois katon reunanteelta, vaikka oli katolla vieläkin. Joku oli häntä lähestynyt; voin kuulla puhetta, ja hänen oman äänensä keskeyttävän erään miehen karkeampia sanoja. Kenties oli puhuja hänen isänsä, kenties myöskin tuo toinen sukulainen, — vähemmän miellyttävä ajatus.
Palasin varjoisaan ja autioon porttikäytävään saadakseni siellä kenenkään huomaamatta lukea tuon pienen kirjelipun. Vaikka se oli lyijykynällä ja mitä suurimmassa kiireessä kirjoitettu, ei siitä ollut vaikea saada selkoa. Sydämeni sykki rajusti lukiessani:
/#
"Kapteeni! Minä tiedän teidän suovan anteeksi meidän huonon
vieraanvaraisuutemme. Astiallinen kylmää vettä!… Muistakaa,
mitä teille eilen sanoin: me pelkäämme ystäviämme enemmän
kuin vihollisiamme, ja tätä nykyä on meidän kodissamme eräs
vieras, jota isäni pelkää enemmän kuin teitä ja teidän hirveitä
sissejänne. En ole teille suutuksissani lemmikkini takia, mutta
tehän olette vieneet minun lassonikin! Ah, kapteeni, miksi viette
minulta kaikki! — Hyvästi!
Isolina".
#/
"Me pelkäämme ystäviämme enemmän kuin vihollisiamme". Olin kylläksi päässyt asiain perille, käsittääkseni noiden sanojen tarkoituksen. Ne ilmaisivat suorastaan don Ramonin olevan amerikalaisten pyrintöjen ystävän. Syytä tähän en tietänyt, enkä siitä sillä hetkellä pitänyt väliäkään; kirjeen loppuhan se minun ajatuksiani piti jännityksessä: heidän kodissaan oli eräs vieras, jota isäntä pelkäsi. Kukahan tämä vieras voi olla? Kukapa muu kuin Ijurra?
Mutta Ijurra oli hänen orpanansa, sen oli Isolina sanonut. Miksi häntä siis pelätä? Olikohan tuossa talossa joku toinenkin vieras? Kentiesi; mutta sittenkin palasi ajatukseni alati Ijurraan, miksi — en oikeastansa tiedä.
Tuo kohtaus, joka minulla oli ollut edellisenä päivänä, siis ensimäinen ja ainoa kerta, jolloin olin tuota miestä nähnytkään, hänen vihainen puheensa ja asentonsa seisoessaan Isolinan edessä, tämän silminnähtävä pelko, kaikki tuo sai minut lopulta siihen päätökseen, että Ijurra oli vihollinen, jota don Ramon ja Isolina pelkäsivät! Suokoon Jumala, ettei tyttö samalla häntä rakastaisi!
Sellainen oli äänetön huudahdukseni, ruvetessani miettimään kirjelipun viimeistä lausetta. Tässäkin oli minusta hämäryyttä: selitinkö sen oikein, saamme vast'edes nähdä. Kentiesi minun kaipuuni liian paljon ohjasi ajatuksiani, mutta riemu sydämessä luin loppulauseen ja ratsastin ulos porttikäytävästä.
Ajoin vitkallisesti ja aluksi ainoastaan muutaman askeleen, kun jo pidätin hevoseni. Vaikka olinkin vakuutettu siitä, että oli turhaa kauvemmin viipyä ja myöskin siitä, etten ainakaan tänä päivänä saisi puhutella Isolinaa, en voinut kuitenkaan vastustaa haluani viipyä vielä hetkisen sen paikan läheisyydessä, missä hänet viimeksi olin nähnyt. Kentiesi hän jälleen näyttäytyisi, vaikkapa vain silmänräpäykseksikin… viittaamaan minulle vain jäähyväisensä…
Siis pysähtyessäni ja käännyttyäni ympäri näin kaiteen raosta kasvot; mutta hyvä Jumala, mikä erotus hänen suloisten kasvojensa ja niiden välillä, jotka nyt näin! Ei sen vuoksi, että nämä kasvot olisivat olleet rumat tahi vialliset; niiden mielestäni inhottava ilme johtui paljon enemmän niiden siveellisestä sisällöstä kuin ruumiillisesta näöstä. Toisissa olosuhteissa en kentiesi olisi arvostellut näitä kasvoja yhtä ankarasti. Yhteinen kansa ei sitä varmaankaan tehnyt; on niitäkin, jotka voisivat pitää Ijurraa kauniina, sillä hän se oli, joka kaiteelta katseli.