Kelpo hevoseni antoi pian näytteen oivallisista ominaisuuksistansa. Minä ratsastin toisen toverini ohi toisensa jälkeen, ja kun olimme päässeet polun päähän ja tulleet toiselle aavikolle, olin jo jälkijoukon tammojen seassa. Muutamat niistä olivat kauniita elukoita, ja joskus toiste olisin kentiesi tuntenut kiusausta heittää lassoni jonkun kaulaan, mutta nyt oli ainoa ajatukseni, miten saada ne pois tieltäni, koska ne estivät kulkuani. Ennenkuin vielä olimme ehtineet toisen aavikon poikki, olin jo ennättänyt etummaiseen riviin, ja kun tammat saivat nähdä minut edellänsä, ryntäsivät ne epäjärjestyksessä pois oikeaan ja vasempaan. Kaikki olivat nyt minun takanani, kaikki, paitsi tuo valkoinen juoksija, joka yksin ylläpiti kilpajuoksua, kiljaisten aina väliin kimakan hirnuntansa ikäänkuin minua pilkataksensa ja houkutellaksensa minua eteenpäin. Se oli vielä pitkän matkan edellä eikä nähtävästi pitänyt mitään kiirettä.
Hevonen, jolla ratsastin, ei tarvinnut kannustamista eikä ohjaamista; se näki edessänsä takaa-ajettavan ja aavisti ratsastajan tahdon. Tunsin sen nousevan allani kuin meren aallon. Sen kaviot sattuivat nurmikkoon tärähtelemättä. Joka uudella hyppäyksellä se kohosi joustavan kimmoisesti, samalla kuin sen kupeet paisuivat voimantunnosta. Ennenkuin olimme tulleet tuon toisen aavikon poikki, oli se jo päässyt tuota valkoista juoksijaa melkoista lähemmäksi. Mutta mielikarvaudekseni näin nyt ajettavani ryntäävän suorastaan viidakkoon päin.
Huomasin erään polun ja ratsastin juoksijan perään. Korvani saivat olla tienneuvojana, sillä oksat risahtelivat villin hevosen rynnätessä eteenpäin. Väliin huomasin sen valkoisen ruumiin vilahtavan viheriöiden lehvien välistä.
Peläten menettäväni sen näkyvistäni, ratsastin mistään huolimatta kiivaasti milloin halkaisten viidakkoa, milloin seuraten sen kiemurtelevia polkuja. En välittänyt okaisista mimosa-kasveista; hevoseni ei niistä myöskään piitannut; mutta isoja akasiantapaisia puita oli taajassa tiellämme, ja niiden vaakasuorat oksat minua haittasivat. Usein täytyi minun laskeutua aivan vatsalleni satulaan, päästäkseni niiden alatse. Kaikki tämä edisti takaa-ajettua ja viivytti ajajaa.
Halusin avonaiselle aavikolle, ja helpotuksekseni se jo näkyikin, ei vielä kuitenkaan aivan avonaisena, sillä siellä täällä oli vielä n.s. "keitaita". Niiden lävitse luikui tuo valkoinen juoksija pois; se oli jätättänyt minua viidakon poikki ratsastaessani, ja oli nyt hyvän matkan päässä. Mutta se suuntasi juoksunsa tuota avonaista kenttää kohti, joka todisti, että sillä oli tapana etsiä pelastustaan nopeasta juoksustaan. Kentiesi olisi sen, minun ollessa takaa-ajajana, ollut turvallisempaa olla metsikössä; tämänpä sai kuitenkin pian nähdä.
Kymmenen minuutin kuluttua olimme jo päässeet metsäsaarien ohi, ja nyt oli laaja, ääretön aavikko edessämme, silmänkannon matkaa avarampana.
Eteenpäin ryntäämme tuolla tasaisella nurmisella kentällä, eteenpäin, kunnes puita ei enää näe muuta kuin tuon viheriän ruohomeren ja sinisen taivaankannen, eteenpäin tämän mahdottoman piirin keskitse, jota taivaanranta rajoitti.
Mieheni, jotka olivat eksyneet metsikön sokkeloihin, ovat aikoja sitten kadonneet näkyvistä; mustangit ovat kääntyneet takaisin; koko tällä aavalla kentällä näkyy ainoastansa kaksi esinettä: tuon pakenevan juoksijan lumivalkea vartalo ja sen perässä kiitävä musta ratsastaja. Tämä on pitkä, hurja ratsastus, hirveä koetus oivalliselle "Murolleni." Kymmenen engl. penikulmaa olemme jo painaneet aavikkoa, jopa enemmänkin, ja kuitenkaan en ole vielä käyttänyt ruoskaa enkä kannuksia. Tuo rohkea eläin ei tarvitse mitään sellaista kiihoitusta, sillä sitäkin huvittaa takaa-ajaminen — silläkin on kunnianhimonsa, halu voittaa kilpailijansa. Minun vaikuttimeni ovat toisellaiset: minä ajattelen ainoastansa erään naisen hymyilyä; mutta sellaiset vaikuttimet ovat ennenkin johtaneet joko kruunun menettämiseen tahi maailman valloittamiseen. Eteenpäin, "Muro", eteenpäin! Sinun täytyy se saavuttaa tahi kuolla!
Nyt ei ole enää mitään estettä. Täällä se ei voi meiltä kätkeytyä. Aavikko lyhyine nurmipeittoinensa on sileä ja tasainen kuni uinuva meri. Ei ainoakaan esine kaihdi näköalaa. Täällä se ei voi päästä mihinkään piiloon. Vielä on meillä päivää tunnin aika. Ennen pimeää täytyy sen olla meidän vankinamme. Eteenpäin, "Muro", eteenpäin!
Eteenpäin me lennämme. Aavikon juoksija ei kiljahda enää ivallista hirnuntaansa; se on menettänyt luottamuksensa nopeuteensa; se juoksee pelon valtaamana. Se ei ole ollut koskaan piin kovin ahdistettuna. Se juoksee vaiti kuin takaa-ajajansakin. Ei mitään ääntä kuulu, paitsi noiden nopeain kavioiden kopsetta — merkillinen äänettömyys, joka todistaa takaa-ajon kiivautta. Väliämme on vähemmän kuin kaksisataa askelta. Minä tunnen voittoni varmaksi. "Muron" koskettaminen kannuksella tulee nyt saattamaan juoksijan lassonheiton päähän; onpa aika tehdä loppu tästä hurjasta ratsastamisesta. Nyt, "Muro", viimeinen ponnistus, ja sitten pääset puhaltamaan!