Tutkin lassoani; se on vyyhdellä satulassani ja on toisesta päästä lujasti kiinni sen puusisuksessa renkaalla ja sinkilällä. Onko permi selvä ja valmis? On. Nuora on tasaisesti vyyhdellä? On; kaikki on kuten pitääkin.
Nostan vyyhden ja panen sen löyhälle vasemmalle käsivarrelleni. Sitte selvitän silmukan, jota pidän oikeassa kädessäni. Nyt olen valmis… hyvä Jumala! Missä on hevonen?
Ärjäsin kauhistuneena ja sitten melkein jähmetyin hämmästyksestä. Lassoa järjestäessäni olin kääntänyt hetkeksi katseeni pois aavikko-hevosesta; kun jälleen siihen katsahdin, oli se kadonnut.
Koneellisesti pidätin hevoseni niin ankaralla tempauksella, että se peräytyi nilkoillensa. Hevonen näytti pelästyneeltä. Mitähän tämä merkinnee? Missä on villi hevonen?
Käännyin kääntymistäni, tutkin aavikkoa kaikilta tahoilta, vaikka yksi ainoakin silmäys olisi riittänyt. Kenttä oli, kuten sanottu, tasainen kuin pöytä; taivaanranta rajoitti näköalan; näkyvissä ei ollut kalliota eikä puuta, pensasta eikä ruohoa, eipä pitkää nurmeakaan. Kenttää peitti n.s. "puhveliruoho", joka on lyhyttä täysin kehkeytyneenäkin, ja oli nyt vain noin kolme tuumaa maan kamarasta. Käärmekään olisi tuskin löytänyt sen alta suojaa, saatikka hevonen!… Laupias Jumala! Missä oli aavikoiden juoksija?
Selittämätön pelon tunne valtasi minut; vapisin ja tunsin hevoseni värisevän. Minä, samoinkuin "Murokin", olin, seurauksena tuosta ankarasta ratsastamisesta, hiessä ja vaahdossa; ja kuitenkin tunki kylmä hiki huokosistani, ja minä vapisin ahdistuksesta.
Olinpa ollut monessa vaarassa, mutta ne olivat olleet noita tavallisia seikkailuja virroilla ja aroilla, ja niihin minä olin tottunut. Olin kamppaillut niissä enemmän tahi vähemmän rohkeana, mutta en ikänä ollut tuntenut sellaista kauhun sekaista pelkoa, kuin tässä silmänräpäyksessä, jolloin pysäytin hevoseni aavikolla. En ole koskaan ollut taikauskoinen, mutta tällä hetkellä en voinut häätää uskoa yliluonnollisiin asioihin. Tässä ei ollut mitään luonnollista, en ainakaan voinut keksiä mitään sellaista, joka olisi selittänyt hevosen salaperäisen katoamisen. Olin usein pilkallisesti hymyillyt herkkäuskoiselle merimiehelle ja hänen taikalaivallensa; olin nyt saanut nähdä yhtä harvinaisen, vaan kuitenkin todellisen ilmiön — taikahevosenko? Niin, toisinhan ei voinut olla, hevonen oli aave. Uskoni yliluonnollisiin kesti varsin lyhyen ajan, sillä silmäni sattuivat aivan verekseen kavion jälkeen, joka oli suoraan edessäni nurmikossa. Tiesin sen olevan tuon valkoisen hevosen jälkiä, ja se pani minut miettimään. Jos hevonen olisi ollut aave, ei se olisi voinut jättää jälkiäkään. En ollut milloinkaan kuullut puhuttavan henkien jättämistä jäljistä.
Miettimiseni loppui päätökseen seurata jälkiä niin pitkältä, kuin niitä oli, tietysti sille kohdalle, missä hevonen oli joko noussut ilmaan tahi muuten haihtunut näkymättömiin. Ratsastin siis eteenpäin. Olin jo ratsastanut lähes kaksisataa askelta, kun hevoseni äkkiä seisahtui. Katsahdin eteeni keksiäkseni syyn sen pysähtymiseen ja nyt katosi äsken syntynyt taikauskoni.
Noin kolmenkymmenen askeleen päässä kulki musta juova aavikon poikki. Se näytti olevan kaitainen maanhalkeama, mutta tultuani lähemmäksi, huomasin sen kuitenkin jokseenkin leveäksi repeämäksi. Se oli miltei yhtä leveä alhaalta kuin ylhäältäkin, ja sen pohjalla oli kiviä. Sen seinät olivat täydellisesti pystysuorat ja eri maakerrokset aina nurmenkamaraan asti tasaiset ja säännölliset, joten repeämää ei voinut enää huomata muutaman askeleen päästä. Länteenpäin se sitävastoin tuli syvemmäksi ja leveämmäksi. Sillä kohdalla, jossa minä olin, oli sen pohja lähes kaksikymmentä jalkaa aavikon pintaa syvemmällä.
Tietysti ei tuon valkoisen hevosen katoaminen ollut enää mikään salaisuus. Se oli tehnyt hirveän hypyn, lähes kaksikymmentä jalkaa suoraan alas. Pengottu nurmi aukon reunalla sekä sijaltaan siirtyneet kivet sen pohjalla sen todistivat. Se oli mennyt vasemmalle, pitkin aukeamaa. Kallioilla näkyi merkkejä sen kavioista. Itse se jo oli kadonnut. Aukeama teki tässä lähellä polven; hevonen oli jo sen toisella puolella ja poissa näkyvistä.