Selväähän oli, että se oli päässyt pakenemaan; sen takaa-ajamisesta ei olisi ollut mitään hyötyä, ja niin heitin kaikki ajatukset vainoamisen jatkamisesta tällä kerralla.
VI.
Eksyksissä aavikolla.
Aloin nyt mietiskellä asemaa, johon olin joutunut. Se ei todellakaan ollut ensinkään miellyttävä. Olin vähintään kolmenkymmenen engl. peninkulman päässä kylästä, enkä tietänyt, millä suunnalla se olikaan. Aurinko oli laskemaisillansa, ja ilmansuunnat oli minulla siis tiedossa; mutta minulla ei ollut aavistustakaan, olimmeko ratsastaneet itään vai länteen, jätettyämme uutisasumukset. Voisinhan ratsastaa takaisin omia jälkiäni — mutta se oli kylläkin epävarmaa. Takaa-ajo ei ollut tapahtunut suoraan suuntaan. Sitävastoin olin, kiitäessämme eteenpäin, monessa kohden huomannut nurmessa paljon hevosen jälkiä; mustangilaumoja oli käynyt näillä paikoin laitumella.
Yksi asia oli selvä: paluu-yrityksen tekeminen ennen huomisaamua olisi turhaa. Aurinko ei enää tulisi olemaan ylhäällä puoltakaan tuntia ja yöllä ei voisi jälkiä nähdä. Minulla ei siis ollut muuta neuvoa, kuin jääminen siihen, missä olin, kunnes uusi päivä koittaisi.
Mutta miten voisin jäädä tähän? Minulla oli nälkä ja mikä oli vieläkin pahempi, olin menehtyä janoon. Ei veden pisarata ollut lähettyvillä; en ollut sitä nähnyt ollenkaan ratsastaessani viimeisiä penikulmia. Tuo pitkä, kiivas matka oli tehnyt minut sangen janoiseksi, ja hevosparkani oli samallaisessa pulassa. Tieto siitä, että vettä ei ollut missään saatavana, enensi tuskaa ja teki sen vielä suuremmaksi.
Tutkin aukeaman pohjaa ja seurasin sitä silmilläni niin etäälle kuin voin; se oli yhtä vedetön kuin aavikkokin, vaikka selvään näkyi, että siinä ennen aikaan oli ollut vettä. Hetken mietittyäni näytti minusta, että kentiesi voisin, jos menisin pitkin aukeamaa, sittenkin vettä löytää. Ratsastin siis eteenpäin, ohjaten hevostani aukon reunitse. Se tuli yhä syvemmäksi, mitä pitemmälle pääsin, kunnes se noin peninkulman päässä lähtöpaikaltani oli täydet viisikymmentä jalkaa syvä.
Aurinko oli laskenut; hämärä uhkasi tulla lyhyeksi. En uskaltanut kulkea aavikolla pimeässä. Voisinhan sattua ratsastamaan aukon jyrkälle reunalle; sitäpaitsi ei tämä ollutkaan ainoa: näin muitakin pienempiä uria. Ne haarautuivat suorakulmaisesi ja olivat vähemmän tahi enemmän syviä ja jyrkkiä.
Yö saapui äkkiä aavikolle. En uskaltanut ratsastaa paljoa kauemmaksi näiden vaarallisten rotkojen keskellä. Minun oli pysähtyminen vettä löytämättä, ja täytyminen viettää pitkät hetket virkistyksettä. Sellaisen yön odottaminen oli kauheata.
Ratsastin vielä vitkallisesti eteenpäin, ohjaten hevostani koneentapaisesti, kun silmäni sattuivat johonkin välkkyvään, joka saattoi minut ilosta hypähtämään. Se oli vettä. Huomasin sen olevan lännessä päin, samalla suunnalla, johon ratsastin. Se näkyi olevan pieni lammikko, ja oli se aavikolla eikä tuossa rotkossa, josta tähän asti olin vettä etsinyt. Sen rannoilla, ei ollut metsää eikä kaislistoa ja veden pinta näytti olevan aavikon tasalla.