Ratsastin sitä kohti iloisen odotuksen jännittämänä. Oliko se kangastus? Kentiesi — mutta ei; edessäni ei ollut tuota läpikuultavaa ilmakerrosta, joka väikkyy kangastuksien yllä. Sen rannat olivat jyrkästi aavikon nurmikamaran rajoittamat, ja auringon viimeiset, loistavat säteet välkkyivät sen pinnalla. Se oli oikeata vettä.
Tästä täysin vakuutettuna ratsastin eteenpäin rivakammalla vauhdilla. Olin ehtinyt päästä noin kahdensadan askeleen matkalle siitä paikasta, kun hevoseni äkkiä säpsähti: rotko ammotti taasen edessäni.
Mielikarvaudekseni huomasin nyt aukon tehneen jyrkän polvekkeen, ja lammin olevan sen toisella puolen.
Ei ollut pimeässä mitään ylipääsemisen toivoa. Repeämä oli tässä syvempi kuin missään muualla ylempänä, niin syvä, että voin ainoastansa hämärästi nähdä sen pohjalla olevat kivilohkareet. Kentiesi voisin päivän tullessa löytää ylimenopaikan, mutta ainoastansa vähän lohdutusta sain tästä epätietoisesta otaksumisesta.
Nyt oli tullut täydellisesti pimeä, eikä minulla ollut muuta keinoa kuin olla yötä siinä, missä olin.
Hyppäsin satulasta, talutin hevoseni kappaleen matkaa kauemmaksi rotkosta aavikolle, riisuin satulan ja ohjakset sekä panin sen liekaan päässen lasson täydelle pituudelleen.
Kääriydyttyäni meksikolaiseen huopaani, joka kaikeksi onneksi oli mukanani, pistin pääni mukavasti satulaan ja rupesin odottamaan unta.
Kauan sain tätä nautintoa kaivata. Kääntelehdin kovalla vuoteellani ja tuijottelin kuuta, joka hetkiseksi näyttäytyi pilvien välistä. Sen valossa välkkyi tuo pieni järvi kuin hopea. Voi miten tuo välkkyvä vesi pilkkasi minua! Saatoin käsittää Tantaluksen tuskat. Hetken perästä lieveni janon tunne kuitenkin vähemmän polttavaksi. Kentiesi kostea yöilma vaimensi sitä, mutta luultavampaa on, että väsymys ja kärsimyksen pitkällisyys heikonsi sen vaikutusta. Mikä nyt syynä lienee ollutkin, mutta kärsin vähemmän ja tunsin, miten uni sai minut vähitellen valtaansa.
Nukuin, mutta uneni oli raskas ja täynnä levottomia näkyjä, joissa mielikuvittelu ja todellisuus kummallisesti sekaantui, kunnes vihdoin tuo jälkimäinen herätti minut rankkasateella. Muissa olosuhteissa tämä kentiesi olisi ollut vähemmin tervetullutta, mutta nyt minä tervehdin sitä ilon huudahduksella. Ukkonen jyrisi miltei lakkaamatta, salama säihkyi vähän väliä, ja voin kuulla rotkon pohjasta veden kohinaa.
Janon sammuttaminen oli ensimäinen ajatukseni, ja siinä tarkoituksessa pidin suuni seljällään, juoden itse taivahan lähteistä. Vaikka pisarat putosivat taajaan ja raskaasti, oli tämä juomistapa kuitenkin vitkallinen, ja mieleeni juolahti parempi keino. Huopani oli vedenpitävä, ja levitettyäni sen painoin sen kuopalle aavikkoon. Viiden minuutin kuluttua olin unohtanut, mitä jano olikaan.