"Muro" joi samasta "saavista", ja rupesi sitten jälleen syömään.
Huovan alapuoli oli vielä kuiva, samoinkuin sekin kohta maata, jota se oli peittänyt. Tähän heittäydyin pitkäkseni, vedin huovan peitteekseni, ja hetken kuunneltuani ukkosen kolkkoa jyrinää vaivuin syvään ja vahvistavaan uneen.
Herättyäni oli aurinko ehtinyt korkealle. Nälkä oli nyt ensimäinen tunteeni. En ollut syönyt mitään sitten edellisen aamun ja silloinkin vain hiukkasen leipää ja suklaatia.
Nousin ja tähystelin kaikkiin suuntiin: en voinut huomata mitään esinettä, en elävätä enkä kuollutta; hevoseni oli eläinmaailman ainoa edustaja.
Menin rotkon reunalle ja katsoin sen pohjaan. Se oli kauhea repeämä, sata jalkaa syvä ja milt'ei yhtä leveä. Sen seinämät olivat kuitenkin tässä loivemmat. Lohkareet olivat vierineet sen syrjiltä pohjalle ja muodostaneet siten kaltevan sillan, jota myöten ihminen kentiesi voi jalkaisin päästä sen pohjalle ja kiivetä toiselle puolelle; hevoselle se oli mahdotonta. Reunamat olivat kuoppaisia, ja rosoiset kalliot pistivät reunoista rotkoon, jossa kasvoi kaktuskasveja, karhunmarjoja ja pieniä vaivais-setripuita.
Olin yöllä kuullut virran vierivän sen pohjalla. Siinä oli kai muinoin juossut mahdoton vedenpaljous, mutta nyt ei siitä olisi saanut pikarillistakaan. Tuo pieni tilkka, joka vielä oli jälellä, joko upposi hiekkaan tahi haihtui uudestaan pilviin lämpimän ilman mukana.
Olin ottanut mukaani pyssyn toivossa nähdä joku metsänotus; mutta käytyäni hyvän matkaa repeämän reunalla pidin ruoan etsimisen turhana ja palasin.
Hevoseni satuloiminen oli vain hetken työ; kun se oli tehty, aloin täydellä todella miettiä, mihin menisin. Tietysti kylään takaisin. Hyvä; mutta oli vielä eräs kysymys, johon oli paljon vaikeampi vastata: miten löytäisin sinne? Eilispäivänä tehty suunnitelmani — omien jälkieni seuraaminen — ei enää kelvannut. Sade oli hävittänyt jälkeni! En ollut ennakolta ajatellut tätä, ja nyt, kun se tuli mieleeni, herätti se uuden pelon tunteen. Huomasin joutuneeni eksyksiin.
Pelkoni voi joistakuista näyttää kummalliselta. Voihan arvella, ettei minun olisi tarvinnut muuta kuin lähteä rohkeasti matkalle, ja että ratsastamalla suoraan suuntaan ennemmin tahi myöhemmin täytyisi tulla johonkin. Kyllä, mutta sangen helposti voisi sattua, että juuri tämä "johonkin" ei olisikaan minun lähtöpaikkani. Kymmenen peninkulman ratsastaminen suoraan on vaikeampaa kuin luuleekaan. Taitavimmatkin ratsastajat ovat siinä koetuksessa eksyneet. Voi kulua päiväkausia hakiessa tietä viidenkymmenen peninkulman laajuisesta aavikosta, ja nuo päivät voivat tuottaa nälkäkuoleman. Nälkä ja jano kiihtyvät pian samoinkuin ahdistuskin ja sitä pikemmin, kun puuttuu keinoja sekä edellisen tyydyttämiseen että jälkimäisen sammuttamiseen. Sitä paitsi on jo yksinäisyydessäkin jotakin hämille saattavaa, joka on suuressa määrin kiusallista ja josta vain tottuneet aavikolla kulkijat ovat päässeet. Aistit menettävät puolen voimaansa, tarmo heikkenee, ja päätökset tulevat horjuviksi sekä häilyviksi. Epäilee joka askeleella, onko oikealla suunnalla, ja on joka silmänräpäys valmiina poikkeamaan toisaalle. Yksinänsä eksyksissä oleminen on kauheata.
Tämän tunsin kylläkin katkerasti. Olin ennenkin ollut noilla isoilla aavikoilla, mutta ensi kerta sattui minulle se onnettomuus, että eksyin, ja levottomuuteni oli paljoa suurempi, koska minua vaivasi nälkä.