Kuitenkin huomasin pian, että paikoillani oleminen olisi ollut turhaa. Tiesin voivani ratsastaa kumminkin pari tuntia samaan suuntaan. Aurinko oli korkeimmallaan, ja se tulisi ohjaamaan minua puolipäivään saakka…Sitten oli minun pysähtyminen ja viipyminen joku hetki, sillä tällä eteläisellä leveysasteella ja juuri tähän vuoden aikaan on aurinko puolenpäivän kohdalla niin korkealla, ettei tottunutkaan voi erottaa pohjoista etelästä.
Laskin, että ennen puoltapäivää voisin ennättää metsään, vaikkei se suinkaan minun turvallisuuttani varmistaisi. Aavikkokaan ei ole eksyttävämpi kuin akasialehto. Siinä voi kuljeskella päiväkaudet tulematta kahtakaan kymmentä peninkulmaa lähtöpaikasta, ja usein ovat ne yhtä tyhjät riistasta kuin erämaakin.
VII.
Ateria aavikolla. Kuokkavieras.
Katsellessani aavikolle kiintyi huomioni muutamiin esineihin. Ne olivat eläimiä, mutta mitä, sitä en voinut päättää. On aikoja, jolloin on aivan turhaa koettaa aavikolla määritellä esineiden muotoa ja suuruutta: susikin näyttää silloin hevosen kokoiselta, ja aavikon reunassa istuvaa korppia voisi pitää puhvelihärkänä. Ainoastansa metsästäjän tottunut silmä voi saattaa nuo isonnetut esineet ja niiden hullunkurisen muodon oikeaan suhteeseensa.
Nuo näkemäni esineet olivat hyvinkin kahden peninkulman päässä; nekin olivat tulossa järvelle päin ja tietysti repeämän tuolla puolen. Siellä oli useampia olentoja, luinpa viisikin, jotka aaveentapaisesti liikkuivat taivaanrannalla.
Lopuksi sain selville, että putaman reunalla oli viisi kaunista eläintä, luultavasti antilooppeja. Ne tulivat niin lähelle, että niiden soreat ruumiit kuvastuivat putaman pintaan.
Nähdessäni ne kiihtyi nälkäni, ja ensi ajatukseni oli, miten pääsisin niitä lähestymään. Uteliaisuus oli tuonut ne purolle; ne olivat pitkän matkan päästä huomanneet minut ja hevoseni sekä laukanneet meitä tarkemmin katselemaan; mutta ne näyttivät vielä aroilta, eikä niillä silminnähtävästi ollut laisinkaan halua tulla meitä vielä lähemmäksi.
Miten pääsisin ampumamatkalle? Jos vain voisin houkutella ne aukeaman toiselle reunalle, olisin varma asiastani. Panin hevoseni liekaan ja ryhdyin toteuttamaan sotajuontani.
Kiivettyäni rotkon reunalle, ollakseni kaikissa tapauksissa antilooppeja niin lähellä kuin suinkin, otin kauniiksi värjätyn huopani ja kiinnitin sen pyssyni rassiin. Sitten laskin polvilleni, pitäen huopaa siten, että se miltei koko leveydeltään riippui maassa ja täydellisesti minut kaihti. Tietysti tein kaiken tämän niin hiljaa ja varovasti kuin suinkin. Tiesin, ettei ainoastaan suurukseni, vaan kentiesi henkenikin riippuisi yritykseni menestymisestä.