Eipä viipynyt kauan, kun ilokseni huomasin, että pyydykseni luultavasti pian tulisi näyttäytymään tehokkaaksi. Vaikka arin kaikista eläimistä, on antiloopilla eräs pitkälle kehkeytynyt ominaisuus: uteliaisuus. Jonkun uuden esineen nähdessään voittaa tämä tunne sen arkuuden, ja se lähestyy esinettä hämmästyneen näköisenä.
Niin kävi tässäkin. Nähtyään tuon kirjavan nelikulman, tulivat nuo viisi antilooppia juosten kiertämällä järven rantaa, pysähtyivät, tuijottivat hetken tuohon esineeseen ja syöksyivät sitte taasen etäämmälle. Pian ne kuitenkin palasivat, tällä kertaa silminnähtävästi suuremmalla luottamuksella ja vilkkaammalla uteliaisuudella. Saatoin kuulla niiden äkilliset nuuskimiset, kun ne kurottivat suipon kuononsa sojoon ja nuuskivat ilmaa. Kaikeksi onneksi puhalsi tuuli suoraan antiloopeista minuun päin; muuten ne olisivat saaneet minusta vainua sekä huomanneet petokseni.
Joukossa oli koiras ja neljä naarasta, joista edellinen oli helppo tuntea koostaan ja haarukan tapaisista sarvistaan, jotka naaraalta puuttuvat. Se näkyi johtavan noita toisia, jotka seisoivat rivissä sen takana, seuraten ja matkien sen liikkeitä. Toisen kerran lähestyessään tulivat ne noin sadan askeleen päähän. Pyssyni kantoi näin pitkälle, ja valmistausin ampumaan. Johtaja oli lähinnä, ja sen tietysti valitsin uhrikseni; tähtäsin ja laukaisin.
Savun haihduttua näin ilokseni kauriin makaavan maassa kuolleena. Ihmeekseni ei yksikään noista muista ollut pamahduksesta säikähtänyt, vaan kaikki seisoivat paikallaan, tuijottaen kuolleeseen johtajaansa silminnähtävästi kovin hämillänsä.
Aijoin panna pyssyyni uuden panoksen, kun varomattomasti nousinkin seisomaan. Tämä teki sen vaikutuksen, jota ei pyssyn pamahdus eikä toverin kuolema saanut aikaan: nuo säikähtyneet eläimet kääntyivät sekä riensivät nuolen nopeudella pois. Vähemmässä kuin kahdessa minuutissa ne olivat kadonneet näkyvistä.
Nyt tuli kysymys, miten pääsisin rotkon yli; aloin tutkia sitä löytääkseni jonkun ylimeno-paikan.
Onneksi löysinkin sellaisen. Kallio oli tässä kummaltakin puolelta särkynyt ja murtunut, joten seinämiä saattoi kiivetä.
Vielä kerran tarkastettuani, että hevoseni oli lujasti kiinni, laskin pyssyni sille paikalle, jossa olin maannut, ja lähdin, ottaen ainoastaan veitsen mukaani. Pyssy olisi vain estänyt minua kiivetessäni.
Onnistuin pääsemään halkeaman pohjaan ja rupesin nousemaan vastaista, jyrkempää seinää. Apunani olivat louhikossa kasvavien setripuiden oksat. Vähän hämmästyen huomasin, että tietä oli ennen käytetty, joko sitten ihmiset tahi eläimet. Rinteellä olevassa maassa oli kuin jalkojen jälkiä, ja kallio oli muutamin paikoin riimuinen sekä pilkullinen. Nämä merkit saattoivat minut ainoastaan hetkeksi arvelemaan, sillä olin liiaksi nälkäinen ajatellakseni muuta kuin syötävää.
Vihdoinkin saavuin kallion reunalle, ja kiivettyäni ylös aavikolle olin pian kuolleen antiloopin vieressä.