Varmaan luullaan, että seuraava toimeni oli polttoaineiden etsiminen, tehdäkseni tulen ja valmistaakseni aamiaisen. Ei suinkaan. Nautin aamiaiseni valmistamatta — raakana.
Siten tyydytettyäni antiloopin kielellä ja parilla lihaviipaleella nälän ensi vaatimukset, tulin herkkusuisemmaksi ja arvelin, että paistaminen parantaisi makua. Sitä varten aijoin juuri ruveta keräämään setrin oksia, kun samassa huomasin jotakin, joka poisti kaiken ruoan halun mielestäni ja saattoi minut kauhusta värisemään.
Se, joka minussa herätti tuommoisen kauhun, oli muuan eläin — kaikkein peljätyin kaikista aavikoiden asujamista: harmaa karhu.
Kun ensiksi huomasin pedon, nousi se ylös rotkosta, aivan samasta paikasta, mistä minä itse. Sen jäljet olin siis nähnyt kiivetessäni. Kun se oli päässyt aavikolle, pysähtyi se ja nousi päristellen takajaloillensa. Jonkun silmänräpäyksen oli se pystössä asemassansa, hieroi päätään ja huitoi ikäänkuin apina suurilla etukäpälillänsä. Se oli todellakin ison apinan näköinen, kuin mikä keltaisenpunainen orang-utangi.
Jos olisin istunut hevosen seljässä, en olisi vihollistani juuri paljon pelännyt. Harmaa karhu on liian hidas saavuttaaksensa hevosta; mutta minä olin jalkaisin, ja eläin olisi saanut minut helposti kiinni, niin nopeana juoksijana kuin itseäni pidinkin.
Olisi ollut jokseenkin ajattelematonta otaksua, ettei karhu kävisi kimppuuni. Tiesinhän, että yhdeksässä tapauksessa kymmenestä tekee harmaa karhu hyökkäyksen, ja ettei yksikään Amerikan eläin rohkene mennä taistelemaan sitä vastaan; enpä ole aivan varma siitäkään, voittaisiko leijonakaan tätä julmaa petoa. Ihminenkin karttaa sitä ellei istu hyvän hevosen selässä, ja jos maa ei ole avonainen ja tasainen, jättää varova metsästäjä aina laajan tilan tuolle "vanhalle Efraimille".
Jos sillä olisi leijonan tahi tiikerin nopeus, olisi harmaa karhu mitä kauhein vastustaja. Kaikeksi onneksi se ei ole mikään puuhun kiipeäjä, eikä se rakasta metsääkään. Tunsin hyvin nämä seikat, ja voihan siis arvata tunteeni, kun olin sen parissa paljaalla puuttomalla kentällä, yksin, jalkaisin, miltei aseetonna.
Kuinka kaduinkaan, ett'en ollut ottanut pyssyä mukaani. Sen hakeminen oli nyt mahdotonta, sillä karhu oli minun ja rotkon välillä. Sellainen yritys olisi ollut suoraan pedon syliin syöksemistä. Huomasin, että tässä ei ollut mitään muuta keinoa kuin hirveä taistelu — taistelu puukolla.
Epätoivo, joka hetkeksi oli hervaissut voimani, jännitti ne jälleen, ja kääntyen hirveätä vihollista vastaan olin valmis sitä kohtaamaan. Se ei myöskään antanut kauan itseänsä varrota. Lakattuaan minua tirkistelemästä laskeusi se nelin kontin, päästi hirveän mörinän ja syöksyi päälleni, kita auki.
Olin päättänyt varrota sen hyökkäystä, mutta kun se tuli lähemmäksi, ja minä näin sen suuren, laihan ruumiin, sen pitkät koukkuiset kynnet, isot, välkkyvät hampaat ja säkenöivät silmät, muuttui päätökseni; uusi ajatus oli äkkiä juolahtanut mieleeni; minä käännyin ja pakenin.