Ajatukseni oli, että ottaisin vastaan viholliseni vedessä… syvässä vedessä. Siitä olisi minulle etua. Kentiesi ottelu silloin kävisi tasaisemmaksi, kentiesi voisin sukeltamalla päästä pakoon, ja jos en voisi sitäkään, ei asiani tulisi entistä huonommaksikaan.
Riensin putamalle. Sinne päästyäni syöksyin hetkeäkään epäilemättä veteen: se ulottui polviin saakka. Kahlasin putaman keskelle: se tuli syvemmäksi, kuta kauemmaksi pääsin; pian nousi vesi vyötäisiin saakka. Vilkaisin levottomana taakseni; karhu seisoi rannalla. Ilokseni ja hämmästyksekseni huomasin sen pysähtyneen ja näyttävän haluttomalta tulemaan perässäni. Sanoin hämmästyksekseni, sillä tiesin, ettei harmaa karhu vettä pelkää; olin nähnyt monen sen heimolaisen uivan syvien järvien ja väkeväin virtain poikki. Mikä siis esti tätä tulemasta perässäni? Sitä en voinut arvata, enkä sitä tässä silmänräpäyksessä koettanutkaan tehdä; ajattelin vain, miten pääsisin ulommaksi ja kahlasin eteenpäin, kunnes tulin putaman keskelle ja seisoin kaulaani myöten vedessä. Uimatta en enää voinut päästä pitemmälle, ja pysähdyin siis. Pidin silmällä vainoojani pienimpiäkin liikkeitä. Se oli jälleen noussut takajaloillensa ja seisoi tässä asennossa minua katsellen, vaikkei se silminnähtävästi aikonut veteen.
Hetken minua katseltuansa, laskeusi se taasen neljälle jalalle ja alkoi juosta pitkin putaman rantaa, ikäänkuin etsien soveliasta paikkaa, mistä mennä veteen.
Väliämme ei ollut kahtakaan sataa askelta. Se olisi helposti voinut minut saavuttaa, jos olisi tahtonut, mutta jostakin syystä se näkyi olevan haluton. Väliin se teki yrityksen aavikolle, mutta palasi yhä minua katselemaan, ikäänkuin lujasti päättäen, ettei päästäisi minua näkyvistä. Toivoin sen menevän putaman toiselle puolelle, että pääsisin aukeaman yli, mutta se pysyi vain samalla puolella mihin ensiksi oli ilmestynyt, ikäänkuin olisi arvannut aikomukseni.
En tietänyt, kauvanko tätä piiritystä tulisi kestämään, mutta koska hyvin tunsin harmaan karhun leppymättömän luonteen, ei minulla ollut pikaisen pelastuksen toivoa. Jo oli, mikäli voin päättää, kulunut tunti, ja vielä oli asema sama. Aloin joutua epätoivoon. Värisin vilusta. Putama lienee ollut lähde, niin kylmää vettä siinä oli. Värisin, mutta pysyin paikallani. Muuta en uskaltanut. En rohjennut edes läikyttää vettäkään, jotten ärsyttäisi hirveätä vihollistani ja yllyttäisi sitä karkaamaan kimppuuni.
Vihdoinkin minun malttini tuli palkituksi. Karhu oli lopuksikin huomannut kuolleen antiloopin. Ilokseni huomasin karhun raahaavan eläintä rotkoon päin, ja seuraavassa silmänräpäyksessä se oli kadonnut kallion taakse.
Uin nyt muutaman sylen, kahlasin sitten hiljaa eteenpäin ja olin jälleen hiekkaisella rannalla. Väristen ja vaatteet märkänä seisoin siinä, epätietoisena, mitä tehdä. En voinut jättää hevostani enkä pyssyäni. Lähtö jalkaisin aavikolle olisi taas ollut samaa kuin meno airoitta vesille. Ja vaikka olisin voinut olla vakuutettu, että hevosettanikin pelastuisin, en olisi jättänyt ratsuani. Siksi oli "Muro" minulle liian rakas. Olisinpa ennen antanut henkeni, ennenkuin eronnut tuosta jalosta eläimestä. Mutta mitenkähän sen luokse pääsisin? Karhu oli ottanut haltuunsa ainoan tien, jota viidakkoon pääsi.
Arvelin etsiä toista ylimenopaikkaa tahi kokonaan kiertää onkalon. Sehän kentiesi olisi parhain keino! Olin juuri lähdössä, kun taas kauhukseni näin tuon hirveän karhun, tällä kertaa kuitenkin sillä taholla, missä "Muro" oli.
Kun sen näin, kiipesi se juuri onkalosta, verkalleen laahustaen lohkareiden yli.
Käsitin hyvin, että se aikoi käydä hevoseni kimppuun. Tämä oli jo huomannut karhun tulon ja näkyi täydellisesti ymmärtävän vaaransa. Olin sitonut sen noin neljänsadan askeleen päähän rotkosta, noin kuudenkymmenen jalan pituiseen lassoon. Karhun huomattuaan se oli jo juossut köytensä kireälle, korskuen ja potkien.