Seisahduin kauhuissani odottamaan, mitä tapahtuisi. Minulla ei ollut pienintäkään toivoa voida auttaa hevostani vähintäkään, en ainakaan tässä silmänräpäyksessä huomannut siihen minkäänmoista mahdollisuutta.
Karhu meni suoraan hevosta kohti, ja sydämeni sykki haljetakseen tuota nähdessäni. Sill'aikaa juoksi hevonen köydessänsä ympäri piirissä, jonka säteenä köysi oli. Sen voimakkaista tempauksista tiesin, ettei ollut vähintäkään toivoa köyden katkeamisesta, ja muistin, kuinka syvään olin lyönyt seipään maahan. Tätä nyt kaduin. Olisin maksanut vaikka mitä, jos olisin voinut katkaista köyden!
Hevonen pysytteli loitolla karhusta laukkaamalla ympäri, samalla kun karhu koetti päästä sen kimppuun mennen piirin halki tahi juoksemalla pienemmässä piirissä. Koko kohtaus oli ikäänkuin sirkus-näytelmä, jossa "Muro" oli juoksija ja karhu johtaja.
Pari kertaa tarttui kireällä oleva köysi karhun jalkoihin ja heitti sen kumoon, laahattuaan sitä ensin muassaan. Tämä näkyi lisäävän pedon raivoa, sillä päästyään jälleen jaloillensa ahdisti se hevosta kaksinkertaisella kiivaudella. Tuo omituinen kohtaus olisi ollut minusta hauska, ellen olisi ollut niin kovin levoton sen päättymisestä.
Kohtausta jatkui muutama minuutti, näyttelijöiden keskinäisen aseman sanottavasti muuttumatta. Aloinpa jo toivoa karhun kuitenkin lopulta joutuvan häviölle ja, huomatessaan hevosen olevan nopeamman, luopuvan yrityksestään, varsinkin kun "Muro" oli antanut sille muutamia potkuja, jotka olisivat masentaneet jokaisen muun päällehyökkääjän; mutta karhu tuli tästä vain raivoisemmaksi ja kostonhimoisemmaksi.
Tällöin muuttui asema toisenlaiseksi. Köysi oli jälleen tarttunut karhuun, mutta sen sijaan, että se olisi koettanut sitä väistää, tarrasi se siihen kynsin, hampain. Luulinpa sen ensin aikovan purra köyden poikki ja juuri tätä toivoinkin, kun hämmästyksekseni näin sen rupeavan lappamaan köyttä ja täten vähitellen mutta varmaan lähestyvän uhriansa. Hevonen korskui kauhistuksesta.
En kestänyt kauempaa. Muistin pyssyni jääneen repeämän lähelle, kappaleen matkaa hevosesta; muistin myös antiloopin ammuttuani ladanneeni sen huolellisesti. Juoksin rotkolle sekä syöksyin alas sen reunaa, kiipesin ylös sen vastakkaiselta reunalta, sain pyssyni ja riensin taistelupaikalle.
Vielä oli aikaa: karhu ei ollut vielä saavuttanut uhriansa, mutta se oli siitä tuskin kuudenkaan jalan päässä.
Lähestyin kymmenen jalan päähän ja ammuin. Kuin leikattuna katkesi lasso samalla, ja hevonen laukkasi hirnuen aavikolle.
Kuten sittemmin huomasin, olin tosin osannut karhuun, mutta en mihinkään arempaan kohtaan, eikä luotini vaikuttanut siihen enempää kuin jos se olisi sattunut heinäsäkkiin. Epätoivo oli antanut hevoselle voimaa köyden katkaisemiseen. Nyt tuli minun vuoroni, sillä heti kun karhu huomasi hevosen päässeen karkuun, syöksyi se höristen kimppuuni.