Minun ei auttanut muu kuin antautua taisteluun. Ei ollut aikaa ladata pyssyä uudestansa. Iskin petoa pyssyn perällä, jonka tehtyäni heitin pyssyn pois ja tartuin hiukan soveliaampaan aseeseen, puukkoon. Hyökkäsin iskeäkseni sen terävällä, notkealla terällä — se oli bovie-puukko — ja peräytyäkseni, kun seuraavassa silmänräpäyksessä tunsin olevani kiinni. Terävät kynnet repivät lihaani; yksi kämmen tarttui lanteeseeni, toinen painui olkapäähäni, samalla kuin valkoiset hampaat välkkyivät silmieni edessä. Mutta se käsi, jossa pidin puukkoani, oli vapaa, sillä tästä olin painisille ryhtyessämme pitänyt huolta, ja epätoivon kaikella voimalla työnsin tuon terävän aseen ahdistajani kylkiluiden väliin. Annoin piston toisensa perään ja jokaisen tähtäsin karhun sydämeen.
Me kierimme maassa. Punainen hurme peitti meidät molemmat. Näin sitä valuvan pedon huulilta ja iloitsin, huomatessani puukkoni tavanneen sen arimpia paikkoja. Epätoivo ja itsesäilytysvaistoni oli tehnyt minut hurjaksi, mielettömäksi. Taasen tunsin nuo kauheat kynnet ja raatelevat hampaat — taasen sukelsi puukkoni petoon vartta myöten.
Hyvä Jumala! Kuinka monta henkeä sillä onkaan! Eikö se milloinkaan näänny tuon punaisen teräksen pistoista? Aavikko on hurmeinen verestä, ja me vyörymme siinä. Minuun koskee kipeästi… Minä pyörryn.
VIII.
Vanhoja tuttuja.
Luulinpa olevani toisessa maailmassa taistelemassa jonkun hornanhengen kanssa. Ei, näkemäni olennot kuuluvat maan päälle. Olin vielä elossa.
Haavani kirvelevät. Joku sitoo niitä. Hänen kätensä on kova, mutta hänen ystävällinen silmäyksensä ilmaisee minulle, että hänellä on hyvä sydän. Kuka hän on? Mistä hän on tullut? Olen yhä vielä tuolla isolla aavikolla, sen näen selvästi. Missä on kauhea ahdistajani? Nyt muistan hirmuisen ottelumme, kaiken, mitä on tapahtunut, mutta… luulin kuolleeni hänen käpäliinsä. Varmaan olenkin kuollut. Mutta ei; niin se ei voi olla. Minä olen vielä hengissä!
Näen sinisen taivaan, ympärilläni vihreän aavikon. Vieressäni on ihmisolentoja, ja tuolla etäämpänä on hevosiakin.
Keiden käsiin olen joutunut? Keitä he lienevätkin, ovat he kuitenkin ystäviä; he kai ovat pelastaneet minut tuon pedon syleilystä? Mutta miten? Eihän silloin ketään näkynyt. Miten olivat he joutuneet avuksi niin hyvään aikaan? Mieleni teki kysyä, mutta en jaksanut.
Miehet seisoivat yhä kumartuneina puoleeni. Silmäni siirtyvät toisesta toiseen; muutamia hämäriä muistoja herää mielessäni. Nämä kasvot…