Ei ollut siis mitään toivoa? Metsästäjävanhus oli auttamattomissa.
Siellä täällä leimahtivat matalat liekit, heittäytyivät eteenpäin, ahnaina tarttuen uhriinsa.
Jo saavutti hänet niiden kuuma hengitys ja seuraavassa hetkessä täytyi hänen menehtyä!
Jonkunlaisen huumauksen vallassa seisoimme, Garey ja minä, katsellen liekkien etenemistä. Ei kumpikaan lausunut sanaakaan: tuskan tunteet riistivät puhelahjan. Molempien sydän tykytti kuuluvasti. Katsahdin toveriini: hän katsoi koko ajan samalle suunnalle, ikäänkuin tahtoen tunkeutua tulimeren läpi, joka vyöryi yhä kauemmaksi meistä ja lähemmäksi tuota kamalaa paikkaa. Se oli kauhean kuoleman tuskan katse. Yksi ainoa kyynel oli häneltä päässyt ja se vyöryi karkeata, pronssinkarvaista, sellaiseen kosteuteen tottumatonta poskea alas. Leveä rintansa aaltoili lyhyin, nopein, suonenvedon tapaisin henkäyksin.
Kaiken aikaa kuunteli hän lakkaamatta vanhan toverinsa, uskotun ystävänsä kuolinhuudahdusta.
Kauan ei epävarmuus kestänyt, vaikk'ei minkään ihmisäänen kajahdus ilmaissutkaan ratkaisevaa hetkeä. Jospa hän olisi huutanutkin, emme olisi sitä kuulleet. Sen olisi tukahuttanut liekkien rätinä ja onttojen varsien paukkina, kun niihin suljetut höyryt tulen vapauttamina pamahtelivat ikäänkuin kiväärin laukaukset. Jo olivat liekit ehtineet sen paikan ohi, jossa hänet viimeksi näimme, polttaen maan mustaksi. Vaikka savu esti näkemästä kentälle, tiesimme pahimman olevan ohi; onneton uhri oli menehtynyt ja meillä oli vain tehtävänä hänen luittensa etsiminen hehkuvasta tuhkasta.
Tähän asti oli Garey seisonut vaiti ja liikkumattomana kuin kuvapatsas. Nyt kun kaikki oli ohi ja hän varmaan tiesi toverinsa kuolleen, hervahtivat äkkiä hänen jännittyneet lihaksensa, käsivarret valahtivat veltoiksi, kyynel toisensa perästä vierähti poskelle, pää vaipui alas, ja käheällä äänellä huudahti hän:
— Oi, Jumala! Hän on kuollut! Olemme nähneet viimeisen kerran vanhan
Rube-raukan.
En vastannut mitään. Mitä olisin voinutkaan sanoa? Ei minulla ollut mitään lohduttavaa sanottavana. Surin yhtä katkerasti kuin hänkin; vaitioloni oli ainoastaan yhtymistä hänen surulliseen puheeseensa.
Hetken kuluttua lisäsi hän, vieläkin värisevällä äänellä: