— Te olette molemmat jokseenkin lapsellisia, alkoi hän, — kun voitte luulla, että minä, joka lähes neljäkymmentä vuotta olen tapellut näillä aavikoilla harmaitten karhujen ja intiaanein kanssa, antaisin tuollaisen nuotion surmakseni koitua. Kentiesi se oli kylläkin luonnollista tälle nuorelle herralle, koska hän kerran luuli minua harmaaksi karhuksikin. Hi, hi, hi!… ho, ho, ho! Sanon sen olleen luonnollista hänelle, mutta sinun, Bill, olisi pitänyt tuntea minut paremmin. — Näettekö, jatkoi hän, ottaen vielä pisaran taskumatista, — kun huomasin ruohon palavan, älysin, ettei maksanut vaivaa koettaa paeta. Jos olisin huomannut vaaran ajoissa, olisin kenties juossut tulen edellä ja mahdollisesti ennättänyt pakoon. Mutta minulla oli kiire tämän ruhjaleen nylkemisessä, enkä nähnyt kumarruksissani mitään, ennenkuin rätinä minua varoitti, ja silloin ei ollut enää pakoon pääsemisestä rahtuistakaan toivoa. En tahdo sanoa, etten peljännyt, sillä pelkäsinhän minä ja vielä aikalailla. Luulinpa erään tovin olevani mennyttä miestä. Juuri silloin sattuivat silmäni puhveliin. Olin nylkenyt eläimen puoleksi, kuten näette, ja juolahti mieleeni, että voisin tavalla tai toisella hiipiä sen alle ja vetää nahkan peitokseni. Koetin sitä keinoa ensin, mutta en päässyt mielestäni tarpeeksi peittoon, jolloin siis sen keinon hylkäsin. Sitten keksin paremman tuuman. Enpä viivytellyt leikatessani pois palaa puhvelin rinnasta ja ottaessani ulos sisälmyksiä, enkä myöskään kuhnustellut tunkeutuessani jalat edelläpäin lävestä sisään. Ei minulla myös olisi ollut aikaakaan nuhjustelemiseen, sillä juuri kun olin saanut pääni puoliväliin sisään, tuli valkea loimuten ympärilleni ja kärvensi miltei korvani. Hi, hi, hi! Ho, ho, ho!
Garey ja minä yhdyimme nauruun.
— Uh, jatkoi vanha metsästäjä naurettuaan kylläksensä, — kyllä se oli rytinää. Tuli karjui ja kiljui, ulvoi ja suhisi, ja ruohot paukkuivat kuin miljoonat pyssyt! Luultavasti olisi savu minut tukehuttanut, ellen olisi onnistunut vetämään nahkaa peitokseni — olin tukehtumaisillani, ennenkuin sain kiinni siitä pahuuksesta. Ja sitten makasin siksi, kunnes kuulin teidän puhuvan tupakkapiipusta, jolloin huomasin kaiken jo olevan ohi. Uh!
Näin huudahtaen päätti Rube kertomuksensa ja ryhtyi taasen puoleksi kärventyneen puhvelin nylkemiseen. Garey ja minä rupesimme häntä auttamaan, ja leikattuamme irti kyttyrän kohdalla olevat kylkipaikat ja muut herkkupalat, palasimme leiriin. Syöden paistettuja hopeakaloja, paistettua härän rintaa, kieltä ja ydintä, ei meillä ollut laisinkaan syytä moittia aavikkojen anteliaisuutta.
X.
Sissijoukko ja sen lähettiläs.
Syötyämme aamiaiseksi mainiolla ruokahalulla puhvelinlihaa ja huuhdottuamme sen menemään raittiilla vedellä, nousimme ratsuillemme ja suuntasimme matkamme erästä kukkulaa kohti, joka hätimiten näkyi aavikon takaa.
Toverini tunsivat hyvin tämän rajamerkin. Se oli suoraan meidän edessämme. Meidän tuli kulkea sen juuritse, jonka jälkeen olisi vielä kymmenen peninkulman matka päämääräämme.
Kukkula oli äärettömän suuren laatikon näköinen. Sen laidat näyttivät etäältä aivan pystysuorilta, ja päältäpäin se oli yhtä vaakasuora, kuin se kenttä, jossa se ali. Lähemmäksi päästyämme huomasimme siitä tummasta juovasta, joka ikäänkuin rintavarustuksena kulki pitkin kukkulan harjaa, siellä kasvavan metsää.
Omituisinta oli kalliossa sen säännöllinen muoto; se oli kaikilta tahoilta noin viisikymmentä jalkaa korkea. Ei kukaan ollut milloinkaan sille noussut, niin ainakin vakuuttivat toverini, jotka seudun hyvin tunsivat.