Olimme lähestyneet sitä noin peninkulman päähän; puhelumme oli lakannut, ainakin mitä minuun tulee, sillä mietiskelin tuota kalliota, ja tutkin sen piirteitä. Äkkiä herätti minut unelmistani Garey seuraavalla vakavalla tiedonannolla:
— Intiaaneja!
— Intiaaneja… Missä?
Kysymykseni ei tarvinnut vastausta. Gareyn katsetta seuratessani huomasin ratsastajarivit, jotka juuri ryntäsivät kentälle kallion takaa.
Toverini olivat hillinneet hevosensa ja pysähtyneet. Noudatin heidän esimerkkiänsä, ja niin istuimme kaikki kolme hiljaa satulassa, katsellen noita äkkiä ilmestyneitä ratsastajia. Tusina oli heitä jo ennättänyt näkyviin ja ratsastivat he nyt meitä kohti.
Olimme vielä lähes peninkulman päässä heistä, ja tältä matkalta on vaikeata, jopa mahdotontakin erottaa valkoista intiaanista. Näiden puku ei usein ole paljonkaan erilainen, ja päivettyminen sekä pöly tekevät, että heistä helposti erehtyy. Vaikka Garey oli sanonut heitä intiaaneiksi, joka olikin otaksuttavalta näissä oloissa, oli se kuitenkin vain arvelua.
— Jos he ovat komanheja, ovat he sotaretkellä, ja heillä on paha mielessä.
Tämä sotaisa heimo, joka asui koko läntisessä Teksasissa ja samoili ympäri erämaata alkaen Rio Grandesta etelässä Arkansas-virtaan pohjoisessa, on vanhimmista ajoista asti ollut teksaslaisen uutisasukkaan vihollinen, ja seikkaperäinen kertomus niiden ryöstöretkistä täyttäisi parikymmentä kirjaa. Mutta retkistään ne eivät ole ehjällä nahalla päässeet. Kostoa ei ole laiminlyöty, ja rajalla asuvien maanviljelijöiden tuliluikut eivät ole olleet tehottomia.
Meksikossa he kohtasivat veltompia kodin ja lieden puolustajia, ja viime vuosisadan edellisellä puoliskolla oli komanheilla vuosittain tapana tehdä sota- ja ryöstöretkiä tämän onnettoman maan luoteisiin seutuihin. Ryövääminen oli tullut heidän pääelinkeinoksensa, sillä tavallisesti palasivat rosvojoukot kotiinsa mukanansa isoja hevos- sekä muulilaumoja, sarvikarjaa ja vangiksi otettuja naisia. Jos nuo lähestyvät ratsastajat siis todellakin olivat komanheja, oli Rube oikeassa: meidän täytyi tapella.
Varmoina tästä emme menettäneet vähääkään aikaa, vaan laskeusimme nopeasti satulasta ja odotimme hevostemme suojassa joukon lähestymistä. Tämä liike vei vain pari silmänräpäystä; ratsastajat olivat vielä etäällä. He ratsastivat rivissä kaksittain. Tämä menettely meitä kummastutti, sillä sellainen ei ollut intiaanein tapa: komanhit eivät milloinkaan kulje kahdessa rivissä. Ratsastajat eivät voineet olla intiaaneja; mutta keitä he sitten olivat?