Keskusteluihin päätettiin siis ryhtyä, ja ehdot määrättiin meidän puoleltamme tarpeellisella varovaisuudella. Ratsastajain, paitsi päällikköä ja hänen luutnanttiansa, piti peräytyä tuhannen askeleen päähän. Päällikön piti pysähtyä siihen, missä hän oli, ja puolitiessä hänen ja meidän välillämme piti Gareyn ja luutnantin kohdata toisensa, molemmat jalkaisin sekä aseettomina.
Päällikkönsä käskystä sissijoukko poistui. Luutnantti hyppäsi hevosen selästä, laski aseensa maahan ja lähestyi tuota sovittua paikkaa, jossa Garey, samoin aseetonna, häntä jo odotti.
Keskustelu alkoi. Se ei tullut pitkäksi. Neuvottelu, jota meksikolainen pääasiallisesti näkyi hoitavan, pidettiin matalalla äänellä. Rube ja minä näimme hänen usein osoittavan meitä, ikäänkuin olisimme olleet hänen puheensa esineinä. Äkkiä keskeytti hänen puheensa Garey, joka kääntyi ympäri ja huusi englannin kielellä:
— Halloo, Rube! Mitähän luulet tuon konnan tahtovan?
— Mistäpä minä sen tietäisin? vastasi Rube. — Mitä hän tahtoo?
— Hän, vastasi Garey suuttumuksesta värisevällä äänellä, — hän tahtoo, että me jättäisimme heidän käsiinsä kapteenin, ja sanoo, että siinä tapauksessa sinä ja minä saisimme vapaasti mennä.
Nuoren metsästäjän nauraessa kuulin Ruben heikosti viheltävän.
— Onko asia niin? — jupisi hän, jonka jälkeen hän huusi: — No, mitä olet vastannut hänelle, Bill?
— En vielä mitään, vastasi tämä rivakkaasti, mutta — puukkoako tapailet, lurjus!
Näin Gareyn käsivarren nousevan, tuo mahdoton nyrkki puristuksissa, ja putoavan kuten rautamoukarin meksikolaisen naamaan; lyönnistä hermottomana kaatui mies maahan.