Jos ei aurinko olisi sokaissut silmiäni, olisin jo aikaisemmin saanut selityksen.
Vedin lakinlippuni alemmas, varjostin silmiäni ja tarkastin päällikköä. Hänen keskustellessaan Gareyn kanssa oli hänen äänensäkin jo herättänyt minussa himmeän muiston. Epäluuloni vaikutuksesta katselin yhä suuremmalla tarkkuudella tuon miehen kasvoja. Ne olivat minuun päin käännetyt, ja huolimatta häikäisevistä auringonsäteistä ja hänen syvään painetusta hatustaan tunsin Rafael Ijurran tummat kasvot. Silmänräpäyksessä käsitin asian. Hänpä se tahtoikin minua valtaansa.
Tästä ei enää ollut epäilemistäkään. Epäluuloni oli muuttunut varmuudeksi; mutta sydämeni kiivas sykintä toi mieleeni toisen, tuhatta vertaa kiusallisemman epäluulon, olikohan…
Tukahdutin tunteeni. Liikettä näkyi sissijoukossa, toiminnan hetki oli tullut.
XI.
Pelkoa ja toivoa.
Vaikka vihollisemme taas lähtivätkin liikkeelle, emme enää odottaneet mitään suurenmoista päällehyökkäystä; sopiva aika sen tekemiseen oli mennyt.
— Pelkurit, konnat! jupisi Rube — heillä ei ole rohkeutta karata kimppuun. Kuka on koskaan kuullut puhuttavan rehellisestä taistelusta meksikolaisen kanssa? Huomaan heillä olevan joitakin juonia tekeillä, jatkoi hän vakavammalla äänellä. — Mitä luulet, Bill, heidän hankkivan?
— Luulen, vanha veikko, vastasi Garey, joka hetkisen oli terävästi tarkastellut joukon liikkeitä, — luulen heidän aikovan nelistäen kiertää meitä ja koettavan ampua meitä intiaanein tavalla.
— Olet oikeassa, myönsi Rube, — niin se on. Saat päänahkani, ellei asia ole niin. Katsos! Tuolla he menevät!