Ruben lausuessa viimeisiä sanojansa näimme ratsastajan eroavan pääjoukosta ja nelistävän aavikolle. Olisi voinut luulla hänen aikovan ratsastaa tiehensä, mutta se ei ollut hänen tarkoituksensa. Hevosen tehtyä viisi tahi kuusi hyppäystä, antoi hän sen juosta kaaressa, silminnähtävästi meitä kiertääksensä. Hänen ehdittyään noin kaksikymmentä jalkaa, seurasi toinen ratsastaja perässä; sitten kolmas ja niin edespäin, kunnes viisi ratsua nelisti meidän ympärillämme kaaressa. Muut kuusi jäivät paikallensa.
Huomasimme noiden viiden jättäneen pois keihäänsä ja ottaneen mukaansa ainoastaan tuliluikkunsa. Tämä ei meitä kummastuttanut; arvasimme vihollistemme tarkoituksen. He aikoivat tehdä vanhan aavikkotempun, turvautua intiaanein vanhaan sotavehkeeseen, jonka me kaikki kolme tunsimme.
Silmänräpäyksessä olimme muuttaneet keskinäisen asentomme. Emme enää olleet rintamassa yhtäänne päin, vaan seisoimme seljittäin, kukin vartioiden kolmannestansa tuosta yhteisestä kaaresta. Näin seisoimme, tuliluikku kädessä, odottaen mitä tuleman piti.
Nuo viisi ratsastajaa olivat pari kertaa nelistäneet ympäritsemme laajassa kaaressa, ja lähenivät nyt meitä kulkien kiertolinjassa. Päästyään pyssynkanto-matkalle, laukaisi kukin aseensa, peräysi sitten takaisin pääjoukkoon, vaihtoi tyhjäksi ammutun pyssynsä ladattuun ja nelisti uudelleen esille.
Kuulimme heidän umpimähkään tähdättyjen luotiensa vinkuvan korkealla päämme päällä. Yksi, joka oli paremmin tähdätty, sattui kuitenkin Ruben tamman reiteen ja sai hevosen ankarasti hirnumaan sekä potkimaan. Vahinko oli itsessään vähäpätöinen, mutta se osoitti mitä meillä oli odotettavana; mitä suurimmalla levottomuudella näimme ratsastajain taasen alkavan kiertokulkunsa.
Kentiesi joku ihmettelee, miksi emme vastanneet heidän ampumiseensa. Kantoivathan meidän pyssymme yhtä kauas kuin heidänkin. Miksi emme niitä käyttäneet, ratsastajien ollessa pyssynkantomatkalla? Tämä toimettomuus voi näyttää kummalliselta, mutta se on helppo selittää.
Nuo viisi, jotka ympärillämme karkuuttivat, olivat maailman parhaita ratsastajia ja epäilemättä joukon etevimpiä. Ei Arabiassa eikä Parisin ja Lontoon parhaimmillakaan kilpa-radoilla olisi voinut tavata heitä etevämpiä, tuskinpa heidän vertaisiansakaan, sillä nämä miehet suorastaan elävät satulassa. Niinpian kuin joku heistä lähestyi tuota vaarallista ympyrää, jota meidän tuliluikkumme puolustivat, katosi hän hevosensa taakse. Silmänräpäyksen sattuivat jonkun kasvot näkymään, peittyäksensä seuraavassa hetkessä tuliluikusta lähteneeseen savupilveen. Saattoipa nähdä kiväärin piipun välkkyvän hevosen rinnan alta samalla kuin tulivirta syöksyi pyssystä ja osoitti ratsastajan tähdänneen ratsunsa kaulan alatse, sen ollessa täydessä laukassa.
Niin hyviä ampujia kuin minä ja toverini olimmekin, ei näiden liikkeiden aikana ollut yhtään silmänräpäystä, jolloin olisimme saaneet sattumaan kehenkään noista viidestä ratsastajasta. Linnun ampuminen lennosta olisi ollut helpompaa. Heidän hevosensa olisimme kentiesi voineet ampua, mutta tämä ei olisi vastannut sitä vaaraa, joka olisi syntynyt, jos yksikin kivääri olisi ollut lataamatta. Emme uskaltaneet tuhlata ainoatakaan luotia hevosiin. Tiesimme, että vihollisemme juuri halusi meidän ampuvan kiväärimme tyhjiksi, vaikkapa joka laukaus olisi sattunutkin hevoseen. Vielä tiesimme, että niin pian kuin he olisivat tämän tarkoituksensa saavuttaneet, nuo toiset kuusi, jotka jo olivat lähestyneet niin pitkälle kuin heidän turvallisuutensa salli, ryntäisivät meidän kimppuumme edestäpäin, laukaisisivat pyssynsä ja käyttäisivät sitten menestyksellä lassoansa, asetta, joka kantaa pitemmälle kuin pistooli ja jota nuo miehet käyttävät paljon suuremmalla varmuudella kuin kivääriä tahi revolveria. Tämän kaiken tiesimme, ja siksi laiminlöimme ampumisen, niin kiusallista kuin tämä Pakollinen toimettomuus olikin.
Jälleen tulivat nuo viisi ratsastajaa nelistäen ja laukaisivat taasen kiväärinsä, mutta tällä kertaa paremmalla menestyksellä. Luoti sattui Gareyn olkapäähän, jotta palanen hänen metsästysmekostaan irtautui ja verta purskahti näkyviin, samalla kuin toinen luoti vinkuen meni vanhan Ruben poskitse, tehden repeämän hänen kissannahkalakkiinsa.
— Hurraa! huusi vanha metsästäjä, painaen kädellänsä sille kohdalle, mistä luoti oli häntä raapaissut. — Tuopa piti koko läheltä! Eipä paljoa puuttunut, ettei se vienyt minulta toista korvaani. Hi, hi, hi!… Ho, ho, ho!