Tosin olisimme me kukkulalla täydellisesti turvassa sissien hyökkäyksiltä, vaan ei janolta, ja tätä vihollista me nyt enin pelkäsimme. Vettä ei ylhäällä voinut olla. Sitäpaitsi olivat hevosemme täällä alhaalla, yksi liikaa syötäväksi, kun tarvis tulisi, ja toiset auttamaan meitä pakoyrityksessämme. Jos kiipeisimme vuoren kukkulalle, piti meidän jättää hevoset. Ei, kiipeäminen tuonne ylös ei olisi meille miksikään hyödyksi; päinvastoin me siten joutuisimme vieläkin suurempaan ahdinkoon.
Tämä oli se masentava loppupäätös, johon Garey ja minä yht'aikaa tulimme. Rube ei ollut vielä lausunut mielipidettänsä. Hän seisoi puoleksi pyssynsä nojassa, jonka perä oli painettu maahan; hänen kätensä piteli pyssyä suun läheltä ja hänen katseensa tähtäsi lakkaamatta sen piippuun. Tämä asema oli hänelle erikoinen, milloin hän tahtoi selvittää jotakin pulmallista asiaa. Garey ja minä tiesimme vanhan miehen tavat ja soimme hänen olla rauhassa.
Useamman minuutin pysyi Rube miettivässä asennossaan virkkamatta sanaakaan tahi vähintäkään liikahtamatta. Lopulta pääsi häneltä hiljainen, mutta iloinen vihellys, samalla kuin hän oikaisi vartalonsa suoraksi.
— Mitä sanot! Mitä nyt, vanha veikko? kysyi Garey, joka tajusi merkin ja tiesi, että vihellys ilmaisi jotakin keksintöä.
— Pitkäkö sinun lassosi on? kysyi Rube.
— Kuusikymmentä jalkaa… runsaasti mitattuna, vastasi Garey.
— Entä teidän, kapteeni?
— Jokseenkin yhtä pitkä… kentiesi muutamaa jalkaa pitempi.
— Hyvä! lausui vanha metsästäjä tyytyväisenä.
— Me petämme sittenkin nuo neekerit… sen me teemme.