Tuo jälkimäinen keino oli uhkarohkea, ja nyt enemmän kuin ennen, koska vihollistemme luku oli lisääntynyt. Tien raivaaminen näiden rivien läpi ei merkinnyt enempää eikä vähempää kuin antautumista taisteluun koko joukon kanssa, ja kaduimme, ettemme olleet sitä tehneet silloin, kun vihollisia oli vain yksitoista. Hiukka ajatteleminen sanoi meille kuitenkin, että asemamme oli tullut paremmaksi. Voimme tehdä pakoyrityksen pimeässä. Yö jonkun verran meitä auttaisi. Jos meidän onnistuisi rohkealla ryntäyksellä murtaa vihollisen rivi, voisimme päästä pakoon yön ystävällisessä suojassa siinä sekamelskassa, joka kahakassa syntyisi!
Tällä aikeella oli onnistumisen mahdollisuus. Rohkein keino oli selvästi viisainkin, jota voimme käyttää. Se näytti kuitenkin epätoivoiselta. Yksi tahi pari meistä voisi kaatua, mutta ainakin joku meistä pääsisi pakoon, ja olihan sekin parempi kuin epäröidä ja tulla ammutuksi, kentiesi rääsyksikin.
Meillä oli ainoastansa heikkoja avunsaannin toiveita. Tiesin soturieni minua etsivän; mutta he etsivät minua toiselta suunnalta, siltä, josta olin lähtenyt ja joka oli monta penikulmaa syrjään tästä kalliosta. Ja jos he todella olisivat tulleet tätä puolta ajatelleeksi, olisivat he jo käyneet täällä ja palanneet pois. Avun toivo siltä taholta ei siis ollut mikään luotettava.
Mitä minuun tulee, oli minulla tässä silmänräpäyksessä paljon tuskallisempia ajatuksia kuin ne, joita asemamme herätti. Olen jo maininnut, että heti kun tunsin sissien päällikön, minussa heräsi vastenmielinen epäluulo. Sittemmin ei minulla ollut aikaa sitä mietiskellä; itsesäilyttämis-vaisto oli kokonaan vallannut ajatukseni. Nyt palasi tuo kauhea epäluulo täydellä voimallaan.
Mikä oli johtanut Ijurraa minun jäljilleni? Olisikohan se ollut hänen orpanansa, Isolina? Oi, katkera ajatus! Olikohan villihevosen takaa-ajaminen ansa, aijottu erottamaan minut väestäni ja siten saattamaan minut helpoksi saaliiksi sisseille? Kentiesi oli miesteni kimppuun rynnännyt iso vihollisjoukko ja ottanut ne vangiksi! Minä en menettäisi ainoastaan henkeäni, vaan vieläpä kunniani!
Miksi toivoisi hän minun perikatoani? Varmaankaan ei rakkaudesta maahansa ja vihasta vihollisiinsa. Kaikesta päättääkseni, mitä hänestä olin huomannut, ei hänen mielessänsä ollut sellaista ajatustakaan, vaan pikemmin päinvastainen, todellinen isänmaanrakkaus. Voisinkohan minä yksin olla hänen vihansa esineenä? Olisinkohan sanonut tahi tehnyt jotakin, joka olisi herättänyt hänen vihaansa ja aiheuttanut niin julman koston? Mitään tällaista en tiennyt tapahtuneen. Ei, hän ei ollut minua Ijurralle pettänyt! Tämä oli Isolinattakin helposti voinut saada paimenilta tiedon villihevosen takaa-ajamisesta. Hänellä oli ollut kylläksi aikaa joukkonsa kokoamiseen ja minun takaa-ajamiseen. Että hän väijyi henkeäni, siitä olin vakuutettu, sillä aavistin hänen tietäneen minun rakkaudestani Isolinaan, ja tämä sekä se seikka, että olin hänen maansa vihollinen, riitti herättämään hänen leppymätöntä vihaansa. Luin uudestaan Isolinan kirjeen, tarkoin punniten jokaisen sanan. Kummallinen kirje! Mutta kuinka luonnollinen sen kirjoittajalle! Näistä riveistä en voinut löytää rahtustakaan petosta. Ei, Isolina oli syytön!
Näitä miettiessäni seisoin selin kallion lohkareeseen, kasvoni käännettyinä kallioseinään. Suoraan edessäni oli vuoressa ylhäältä alas ulottuva halkeama. Se oli kapea, silminnähtävästi veden kulutuksen muodostama uurros, luultavasti ylängölle keräytyvän sadeveden viemäri.
Vaikka kallio sen kumpaisellakin puolella oli täydellisesti pystysuora, johtui mieleeni, että kukkulalle voisi päästä tältä kohdalta. Tähän asti ei minulla ollut ollut ajatustakaan sinne päin, sillä siitä päättäen, mitä toverini olivat kertoneet, olin ollut täydellisesti vakuutettu, ettei vuoren kukkulalle voinut päästä.
Tutkiessani nyt tarkemmin kallion seinää, varmistuin uskossani, että taitava kiipeäjä suuretta vaikeudetta voisi saada tukea askelillensa ja että pienet, suikertelevat seetripensaat, jotka siellä täällä riippuivat kallion halkeamista, helpottaisivat suuresti kiipeämistä.
En viivytellyt huomioni ilmaisemista tovereilleni. Molemmat näkyivät olevan siitä iloissansa, ja selittivät tarkastettuaan uomaa, ettei yritys olisi mahdoton. Mutta mitä oli meillä tuolla ylhäällä tekemistä? Emme pääsisi pakoon sitä tietä. Ei ollut mitään toivoa voida laskeutua alas toiselta puolen. Vähäistä ennen oli Ijurra ynnä eräs toinen ratsastaja mennyt kukkulan taakse, nähtävästi sitä tutkimaan, voidakseen hyökätä meidän kimppuumme takaapäin. Mutta he olivat palanneet, ja heidän eleensä ilmoitti heidän erehtyneen.