— Missä olet, Bill? huusi eräs meille kummallekin hyvin tuttu ääni vuoren juurelta.
— Täällä, vastasi Garey.
— Olemme antaneet intiaaneille selkään, luulen, jatkoi Rube, — mutta kova onni oli, että keltanahat pääsivät pakoon. Uh!
Garey ja minä olimme pian kentällä, ja hetimiten sen jälkeen, haudattuamme pari kaatunutta toveria, jätimme paikan, jossa kolmea meistä oli uhannut varma kuolema; iloisella mielellä lähdimme uutisasumusta kohti.
Wheatley ratsasti rinnallani. Häneltä sain tiellä tietää Ruben, kuten olimme aavistaneetkin, ehjin nahoin saapuneen kylään, ja että kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun hän oli kertomuksensa lopettanut, viisikymmentä uutisasukasta oli matkalla kalliolle päin.
Rube oli johtanut heitä tavallisella taidollansa. Samoinkuin intiaanit olivat hekin ratsastaneet eteenpäin pimeillä väliajoilla; ja koska he tulivat vastakkaiselta taholta, olivat he pitäneet kukkulan itsensä ja vihollisen välillä, toivoen täten pääsevänsä salaa sissein kimppuun.
He olivat jo lähestyneet miltei hyökkäysmatkalle, kun villien sotahuuto kajahti ja pakenevat sissit tulivat heitä vastaan. Muu, mikä oli tapahtunut, ei kaivannut selitystä, sillä sen kaiken olimme Garey ja minä omin silmimme nähneet.
— Mitäs minusta sanotaan? kysyin Wheatleyn vaijettua.
— Teistäkö, kapteeni? Oh, ei mitään. Mitä luulette teistä voitavan sanoa?
— Varmaankin on puhuttu minun poissaolostani?