— Ah, siitäkö! Ei, ei sanaakaan, ainakaan ei pääkortteerissa, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei teitä ole kadonneeksi ilmoitettu. Hollingworth ja minä luulimme tehneemme teille palveluksen salaamalla asian… ainakin kunnes saisimme varmuuden teidän kuolemastanne. Emme olleet menettäneet kaikkea toivoamme. Se paimen, joka oli teillä oppaana, tiesi kertoa kahden metsästäjän kulkeneen perässänne. Hänen selityksistään tunsin vanhan Ruben ja olin vakuutettu, että jos teistä olisi mitään jälellä, olisi hänessä miestä se löytämään.
— Kiitos, ystäväni, te olette menetelleet viisaasti ja säästäneet minulta monet nöyryytykset. Eikö mitään muita uutisia? kysyin hetken vaijettuani.
— Ei, vastasi hän. — Ei mitään tärkeätä.
Muutaman minuutin ratsastimme vaiti eteenpäin. Kaksikinkymmentä kertaa oli eräs kysymys huulillani, mutta pidätin sen, toivoen Wheatleyllä olevan vielä jotakin kerrottavaa — jotakin hauskempaa, kuin mitä hän tähän saakka oli kertonut. Mutta hän oli kiusaksenikin vaiti.
Aikoen "ammentaa" häneltä tietoja, heittäydyin välinpitämättömän näköiseksi ja kysyin:
— Eikö teillä ole käynyt ketään? Eikö ketään leiristä?
— Ei elävätä sielua, vastasi hän, ja vaipui jälleen mietiskelyihinsä.
— Eikö kukaan ole minua kysynyt? tutkasin, päättäen suoraan ryhtyä asiaan.
— Ei, kuului masentava vastaus. Mutta malttakaahan… ahaa… tosiaankin, lisäsi hän oikaisten sanojansa ja puhuen omituisella äänellä. Teitä on todellakin kysytty.
— Kuka? kysyin vitkallisella, välinpitämättömällä äänellä.