Kappaleen matkaa johtivat jäljet tallattua polkua, kunnes ne äkkiä siitä poikkesivat ja veivät metsikköön, jossa ei ollut polun näköistäkään. Ratsastin eteenpäin, mutta jota syvemmälle tulin, sitä taajemmaksi tuli metsä ja sitä vaikeammaksi ratsastaminen. Kummastuksella tämän huomasin. Miksi oli hän valinnut tämmöisen tien? Olikohan hän todellakin Isolina? Valkoinen hevonen ja punainen levätti eivät laisinkaan ole harvinaisia Meksikossa.
Laskeusin satulastani ja tutkin tarkasti jälkiä. Ne olivat aavikoiden juoksijan, eikä sillä ratsastajakaan voinut olla muu kuin Isolina.
Enempää empimättä, vaikka yhä kummastellen, seurasin jälkiä. Hetken kiemurtelivat ne paksun metsän läpi, tuolla kiertäen jotakin paksua puunrunkoa, täällä kiemurrellen milloin vasempaan milloin oikeaan, väistääksensä läpipääsemättömiä, bambu-kasvien, viiniköynnöksien ja pensaskasvien muodostamia tiheikköjä. Vähitellen kääntyi tie ylöspäin. Metsä harveni mitä pitemmälle tulin, ja siellä täällä oli avonaisia paikkoja; puut tulivat yhä hienommiksi ja lehdikko ohuemmaksi sekä valoisammaksi. Olinpa jo milt'ei ehtinyt kummun huipulle; jäljet olivat aivan tuoreet; oksat, joita hevosen kyljet olivat kosketelleet, eivät vielä olleet lakanneet väräjämästä; ratsastaja ei kai ollut kaukana. Luulinpa kuulevani kavionkopsetta.
Ääneti kiirehdin hevostani odottaen joka silmänräpäys näkeväni vilahduksenkaan tuosta punaisesta levätistä tahi valkoisesta hevosesta. Vielä muutama askel, ja molemmat olivat loistavina edessäni, sensitiva-kasvien kiiltävien lehtien joukossa. Enpä ollut erehtynyt: Isolinahan se oli.
Hän oli pysähtynyt kukkulan huipulle, missä metsä loppui. Tässä oli jokseenkin aukea paikka, jota joka haaralta kukkasia kasvavat metsät ympäröivät. Kukkulalta oli vapaa näköala ympärillä oleville seutuville, samalla kuin tuo viehättävä paikka itse oli täydellisesti rauhassa sekä syrjässä.
Tälle paikalle hän oli pysähtynyt ja istui nyt vaiti satulassa ikäänkuin iloiten lintujen liverryksestä, mehiläisten hyrinästä ja kukkien tuoksusta.
Minäkin olin pysähdyttänyt hevoseni ja epäröin muutaman silmänräpäyksen, ratsastaisinko esille, vai kääntyisinkö takasin. Häpeän tunne heräsi minussa, ja luulenpa, että olisin kääntänyt hevoseni ja hiljalleen hiipinyt tieheni, ellen samassa olisi nähnyt kauniin ratsastajattaren ottavan povestansa jotakin, joka välkkyi auringossa. Se oli kello, ja hän näkyi vartovan. Näin hänen levottomana katselevan noiden matalien, sillä puolen aavikkoa olevien puiden latvojen ylitse.
Niin vähäpätöisiltä kuin nämä seikat näyttänevätkin, tuottivat ne minulle ankaran tuskan tunteen. Oli ikäänkuin olisi terävä rauta lävistänyt sydämeni. Olinpa ratsastanut onnettomuuteeni — olin tullut olemaan läsnä kohtauksessa hänen ja jonkun toisen välillä! Ainoastaan täten selitin itselleni, miksi hän ratsasti yksinään näillä koleisilla, raivaamattomilla poluilla sekä miksi hän kuunteli ja katseli niin levottomana. Tietysti kuunteli hän rakastajansa askelia.
Ohjakset putosivat kädestäni. Istuin epäröiden, tuskinpa hengitinkään, sydämeni tuntui kylmältä ja masentuneelta, linnut pilkkasivat minua, papukaijat kirkuivat hänen nimeänsä ja kakadulinnut huusivat käheällä äänellä: Ijurra.
Tämän nimen ajatteleminen antoi minulle voimaa, samoinkuin veren näkeminen jännittää tiikerin jäntereitä. Jälleen tarttui käteni ohjaksiin, jalkani asettui jalustimissa, ja sydän sekä käsivarsi paisui täydessä voimassaan.