— Kultaa, massa katteini, sen sain eräältä tytöltä, kauniimmalta kvarteronitytöltä, mitä koskaan olen nähnyt.
Epäilemättä oli Isolina itse sen antanut!
Olisinpa musertanut tuon konnan paksun pääkallon, ellei runsas lahja olisi ollut todistuksena siitä suuresta mielihyvästä, jolla lahjani oli otettu vastaan. Tämäkin vähäpätöinen seikka lisäsi toiveitani saada kokea vielä suuremmassa määrässä vastaanottajan kiitollisuutta.
Näissä toiveissa jatkoin yksinäistä astuskelemistani katoksella. Kylässä oli sinä päivänä juhla. Kellot olivat jo alkaneet soida, ja muita riemuääniä sattui korviini. Kylän nuoret tytöt esiintyivät kaikista kirjavimmissa puvuissansa, intiaaninaiset värjätyissä hameissa sekä punaiset nauhat punottuina mustaan tukkaansa; palmumajojen asujamet tulvailivat torille ja ihmisjonoja muodostui kirkon luo; soittajat näppäilivät kitaroitansa, ja ilotulitus-telineitä oli asetettu kadunkulmiin. Maalatuilla naamareilla varustetut miehet kantoivat olkapäillänsä helyillä koristettuja pyhimysten kuvia; siellä oli Pilatus, sotamiehet sekä Vapahtaja — outo ja luonnoton näytelmä, ja kuitenkin näytelmä, jota joka viikko sai nähdä meksikolaisessa kylässä ja jota ainoastansa hiukan vaihdellen on esitetty joka viikko kolmen vuosisadan aikana.
Minulla ei ollut halua katsella tuon häpeällisen taikauskoisuuden vastenmielistä loistoa. Kyllästyneenä sen katselemiseen ja noihin riemunääniin tuskastuneena käskin tuomaan hevoseni, Mennäkseni ratsastamaan sekä etsiäkseni viihtymystä mielelleni hiljaisesta viidakosta. Ratsuani odotellessani näin jotakin, joka pani sydämeni nopeammin sykkimään: näin don Ramos de Vargasin maatilan ja jotakin muuta…
Näin ratsastajan tulevan sen portista ja nopealla vauhdilla ajavan mäkeä alas. Hevosen lumivalkea karva ja ratsastajan heleänpunainen levätti, jotka jyrkästi pistivät silmiin ympärillä olevan maiseman vihannuudesta, ei voinut jäädä huomaamatta siltäkään matkalta. En epäröinyt. Se oli valkoinen juoksija, — ja ratsastaja — tunsinhan tuon levätin siitä asti, kun silmäni ensi kerran huomasi sen ihanan omistajattaren — ratsastaja oli Isolina.
Hän ratsasti maatilasta virtaan ulottuvaa rinnettä, ja pian peittivät platanipuiden tuuheat lehvät loistavan ilmiön. Huomasin hänen silmänräpäykseksi pysähtyvän metsän laitaan, ja minusta näytti, että hän katseli kylään päin; tie, jonka hän valitsi, vei kuitenkin päinvastaiseen suuntaan. En tahtonut malttaa odottaa hevostani. Päätökseni oli seurata tuota valkoista hevosta ja sen punaista ratsastajaa.
Satulaan päästyäni ratsastin nopeasti torilta ja tultuani aukealle kentälle annoin hevoseni nelistää. Tieni vei pitkin virtaa ylöspäin; maa oli tasaista; seudulla kasvoi taajassa gummi- ja puuvillapuita, löyhästi kiertäen tuota ihmeellistä tillandsiapuuta, jonka hopeanhohtoiset lehväkimput, ulottuen oksalta oksalle, sulkevat pois auringon ja muodostavat puiden juurille illan hämäryyttä.
Eräällä näistä syrjäpoluista kohtasin tahi ratsastin jonkun ohi; näin sen olevan erään meksikolaisen pojan, mutta tuo hämärä valo ja nopeus, jolla ratsastin, estivät minua huomaamasta enempää. Poika huusi minulle, mutta hevoseni kavionkopse tukahdutti hänen äänensä. Otaksuin tämän olevan jonkinlaista poikamaista ilveilemistä ja ratsastin eteenpäin, pitämättä lukua hänen huudoistansa. Vasta, kun olin tullut kauas näkemä- ja kuulomatkalta, pälkähti mieleeni, että tunsin tuon äänen ja pojan. Muistin erään juoksupojan, joka palveli maatilalla ja jonka monta kertaa olin nähnyt kylässä. Muistin myöskin Wheatleyn ivan ja olisin palannut puhutellakseni tuota nuorukaista, ellen olisi jo jättänyt häntä niin kauas jälkeeni. Silmänräpäyksen mietittyäni kannustin jälleen hevostani.
Pian pääsin sen kukkulan juurelle, jolla maatila oli, ja poikettuani tässä isolta tieltä, noudatin erästä sivutietä, joka kulki alas pitkin kukkuloita. Muutama harppaus vei minut siihen paikkaan, jossa viimeksi olin nähnyt takaa-ajettavani. Valkoisen hevosen jäljet johtivat minua nyt, ja niitä noudattaen ratsastin metsään.