Muutaman tunnin lepo tuotti toivotun vaikutuksen ja virvoitti sekä ruumiin- että sielunvoimani. Heräsin terveenä ja toivorikkaana. Kokonainen maailma suloisia toiveita oli mielessäni.
Pukeusin jokseenkin huolellisesti, mutta en pitänyt yhtä suurta lukua suuruksestani, sytytin sikaarini ja menin lempipaikkaani katokselle.
Aavikkojen valkoinen juoksija oli torilla ihmisjoukon keskellä, uljaasti nostellen kaulaansa, ikäänkuin tietäen minkä ihmettelyn herätti. Uutisasukkaita, joutolaisia ja torimummoja seisoi sen vieressä ja tuijotti siihen silmät selällään.
— Uljas lahja! ajattelin. — Kelpaisipa vaikka ruhtinattarelle.
Aikomukseni oli, että itse antaisin hevosen Isolinalle, — ja tämä oli syynä, miksi olin niin huolellisesti pukeutunut. Tarkemmin mietittyäni hylkäsin kuitenkin päätöksen. Tähän minut taas pakottivat monet arvelut, joiden joukossa myöskin pelko, että käyntini maatilalla mahdollisesti voisi matkaansaattaa rettelöitä Isolinan perheelle. Isänmaallinen tunne kiihtyi päivä päivältä. Lahjankin vastaanottaminen oli vaarallista; ja vaikk'ei tuo hevonen oikeastansa lahja ollutkaan, ainoastansa korvaus siitä lemmikistä, jonka olin kaatanut, ei minun silti pitäisi esiintyä lahjoittajana.
Näiden mietteiden tuloksena oli, että käskin mustan tallirenkini viedä uljaan vangin maatilalle. Katolta näin lähettilään menevän mäkeä ylös, taluttaen tuota uljasta juoksijaa valkoisesta lassosta; hän meni sisään maatilan isosta portista. Heti tämän jälkeen tuli hän jälleen ulos, mutta hevosetta. Lahja oli otettu vastaan. Niin pitkälle oli kaikki hyvin.
Laskin sekunnit, kunnes portaista kuului raskaita askeleita, ja kiiluvat, mustat kasvot pilkistivät katolle.
Hänellä ei ollut kirjettä, ei tervehdystä paitsi "mil gracias", ("tuhannet kiitokset"). Minä tunsin pistävän pettymyksen tuskaa. Olinpa odottanut juhlallisempaa suurkiitosta, kuin tuo tyhjä kohteliaisuuslause.
Palvelijani näytti tyytyväisemmältä. Kultaraha kiilsi hänen mustassa kädessänsä. Kelpo juomaraha!
— Keltä tuon olet saanut? kysyin.