SISÄLLYS:
Johdanto.
Tekijä lukijalle.
1. Joutilaisuudesta.
2. Erilaisista puhujalahjoista.
3. Ketään ei voi kehua onnelliseksi ennen hänen kuolemaansa.
4. Kuoleman halveksimisesta.
5. Tottumuksen voimasta ja miksi en saisi liian helposti
muuttaa hyväksyttyä lakia.
6. Kasvatuksesta.
7. La Boétien "Vapaaehtoinen orjuus".
8. Ystävyydestä.
9. Voittoisat tappiot.
10. Cato runoilijain ylistämänä.
11. Yksinäisyydestä.
12. Tutkielmieni tyylistä.
13. Kuinka käsittelen aiheitani.
14. Rukouksista.
15. Tekojemme epäjohdonmukaisuudesta.
16. Isästäni.
17. Amyotin Plutarkhos-käännöksestä.
18. Kidutuksesta.
19. Onko sallittua puhua itsestään.
20. Isien rakkaudesta lapsiinsa.
21. Eri kirjailijoista.
22. Julmuudesta.
23. Raimond de Sebondin puolustus.
Viiteselitykset.
[JOHDANTO.]
Renessanssi oli tutustuttanut länsimaiden oppineet muinaisten kreikkalaisten lukuisiin filosofisiin järjestelmiin. Sen edellisellä aikakaudella, n.s. skolastiikassa, yksinvaltiaan asemassa olleen Aristoteleen filosofian rinnalle oli herännyt uuteen eloon platonismi, epikurolaisuus, stoalaisuus, pyrrhonismi, neoplatonismi, jotka kaikki poikkesivat Aristoteleen opista ja olivat keskenäänkin erilaiset.
Tähän ristiriitaisten filosofisten teoriain runsauteen suhtautuivat eri ajattelijat 16. vuosisadan Ranskassa eri tavoin. Toiset nousivat vastustamaan vallitsevaa, yliopistojen ja esivallan kannattamaa Aristoteleen oppia, koettaen saada asetetuksi sen sijalle jonkin toisen järjestelmän, mikä platonismin, mikä stoalaisten filosofian, mikä neoplatonismin. Täten syntyneessä taistelussa he puolustivat kukin omaksumaansa oppia ja vakaumustaan totuudesta intohimoisesti, vainosta välittämättä, kidutusta ja kuolemaakin uhmaten. — Toisissa taas herätti noiden erilaisten, keskenään kilpailevien opinjärjestelmäin ristiriitaisuus epäilyn niitä kaikkia ja ylimalkaan koko dogmaattista eli varmaväitteistä filosofiaa kohtaan. Nämä ajattelijat väittivät, kuten muinaisajan pyrrholaiset, että ihmisjärki ei kykene löytämään totuutta, saavuttamaan varmaa tietoa; heidän mielipiteensä mukaan on epäily, ehdottoman epävarmuuden kanta, ei vain niissä asioissa, jotka eivät ole aistiemme tajuttavissa, vaan niissäkin, jotka voimme järjellämme käsittää, erikoisesti filosofinen kanta, josta johtuu puolueettomuus, maltillisuus, nöyryys ja mielen rauha.
Merkillisin näistä 16. vuosisadan Ranskan epäilijäfilosofeista, skeptikoista — ajattelija, jonka teosta vielä meidän päivinämme saattaa lukea mielenkiinnolla, kirjailija, joka tavallaan ja alallaan voidaan laskea Ranskan klassikkoihin kuuluvaksi — on MICHEL DE MONTAIGNE.
Hän syntyi Montaigne nimisessä aatelislinnassa lounais-Ranskan Guyenne-maakunnassa v. 1533. Kodissa pantiin hänen opetuksensa ja kasvatuksensa alulle varsin omituisella tavalla. Kun näet poika oli päässyt imettäjältä, antoi isä hänelle opettajaksi ja alinomaiseksi seuralaiseksi erään saksalaisen lääkärin, joka ei osannut sanaakaan ranskaa, mutta sitävastoin hyvin latinaa, ja jonka tuli puhua pojalle yksinomaan tätä kieltä. Sitä oppi muukin talonväki solkkaamaan sen verran, että lapsi ensi vuosinaan ei kuullut ympärillään mitään muuta kieltä puhuttavan. Niin tuli Ciceron ja Vergiliuksen kielestä hänen äidinkielensä. Pitemmälle isä ei kuitenkaan jatkanut tavallisesta poikkeavaa opetusmenetelmäänsä, vaan pani pojan, tämän täytettyä kuusi vuotta, Bordeauxin Quyenne-lukioon. Sen käytyään opiskeli nuori Montaigne lakitiedettä ja sai tutkinnot suoritettuaan neuvoksen viran ensin Perigueuxin veroasiain-oikeudessa, vähää myöhemmin Bordeauxin parlamentissa. Tässä virassa hän toimi kuusitoista vuotta. Tämän ajanjakson alussa hän tutustui Bordeauxissa nuoreen La Boétie nimiseen kirjailijaan, ja heidän välilleen syntyi mitä hartain ja sydämellisin ystävyyssuhde, jonka kuitenkin La Boétien äkillinen kuolema Montaignen suureksi suruksi pian rikkoi (1563). Pari vuotta myöhemmin Montaigne meni rikkaisiin naimisiin, ja kun hänen isänsä pian sen jälkeen kuoli, karttui hänen varallisuutensa vielä melkoisesti perinnöstä. Luultavasti voidakseen kokonaan antautua omaisuutensa hoitamiseen, hän erosi virastaan ja asettui asumaan maaseudulle, linnaansa (1571), missä oli päättänyt viettää levossa ja rauhassa lopun ikäänsä.
Ajat tosin olivat kaikkea muuta kuin rauhalliset. Olivathan ne Perttulinyön aattoaikoja. Mutta valtiollisista ja uskonnollisista levottomuuksista huolimatta saattoi Montaigne linnassaan antautua mielityöhönsä, niiden mietiskelevien tutkielmien (Essais) sepittämiseen, jotka hänelle tuottivat kuolemattoman nimen. Näiden kaksi kirjaa ilmestyi painosta Bordeauxissa v. 1580. Teoksensa valmistuttua lähti Montaigne, jota jo kauan aikaa oli vaivannut rakkokivi, pitemmälle matkalle, etsimään terveyttään Ranskan, Saksan ja Italian kuuluimmista kylpylöistä ja parhailta terveyslähteiltä. Sitä hän tosin ei sieltä löytänyt, mutta matkansa varrella hän teki runsaan joukon havaintoja, joista hänen teoksensa oli paljon kostuva.
Ollessaan della Villan kylpylässä hän sai tiedon, että Bordeauxin valtuusmiehet olivat valinneet hänet kaupunkinsa määriksi (1581). Hänen ensimmäinen kaksivuotinen virka-aikansa kului rauhallisesti; mutta hänet valittiin uudestaan (1583), ja silloin alkoivat hänelle vaikeat ajat. Valtiolliset olot olivat sangen sekavat, ja puoluetaistelujen ristiaallokossa kävi hänen asemansa hyvin arkaluontoiseksi. Päälle päätteeksi puhkesi raivoamaan ankara ruttotauti. Vähää ennen oli Montaignen linnaa ryöstetty, ja hän oli poistunut Bordeauxista yksityisten asiainsa vuoksi. Perheensä kera täytyi hänen nyt lähteä kotoaan ruttoa pakoon ja harhailla kauan etsimässä väelleen tyyssijaa. Sillävälin alkoi rutto riehua Bordeauxissakin, ja hänen paikkansa määrinä olisi tietysti ollut kaupunkilaistensa keskuudessa, joskin hänen virka-aikansa oli loppumaisillaan. Mutta hän ei palannut kaupunkiinsa, ja siitä heikkoudesta on häntä syystä kyllä moitittu. Hänen aikalaisensa eivät kuitenkaan näytä häntä siitä ankarasti tuominneen.