Mitä hänen kielenkäyttöönsä tulee, niin tuntuu siinä tuo samainen vapaisuus varsinkin lauserakenteessa. Hänen periodinsa ovat useinkin varsin pitkiä, vain höllästi kokoonsidottuja. Vähemmän vapauksia hän sallii itselleen sanaston alalla. Päinvastoin kuin monet muut hänen aikansa kirjailijat hän käyttää vain kohtuullisesti vieraskielisiä lainasanoja, samoin murresanoja, vanhentuneita sanoja ja omia sepittämiään uudissanoja. Mutta taidokkaasti käyttämällä hyväkseen näitä eri aineksia hän saa kielensä meheväksi, värikkääksi, ilmeikkääksi ja vaihtelevaksi.
Montaignen vahvin ja omintakeisin puoli kirjailijana on hänen tyylinsä. Ensi silmäyksellä se vapaasti ja rattoisasti pakisevalla yleissävyllään helposti saattaa pettää ja näyttää huolimattomalta, ja sellaiseksi hän sitä itse sanookin; hänen kirjansa eri painoksia vertaamalla huomaa kuitenkin, että hän on sitä kyllä huolitellut ja hionut. Hänen tärkeimmät ja tavallisimmat tyylikeinonsa ovat sanasutkaukset, antiteesit, kärkevät ja nasevat sanavastakohdat, joilla hän tahtoo pitää lukijainsa huomion alati vireillä, sekä ennen kaikkea kuvat. Hänen ajatuksensa pukeutuvat itsestään valaisevien kuvien, sattuvien ja havainnollistuttavien vertausten muotoon, jopa tätä hyvää joskus saattaa olla vähän liiaksikin. Hänen kynänsä piirtelee toisinaan eteemme sellaisen sarjan vaihtelevia kuvia, että silmiämme pyrkii häikäisemään. Mutta tyylinsä kuvarikkauden vuoksi on häntä syystä voitu sanoa suureksi runoilijaksi.
Valikoidessani Montaignen teoksesta suomennettavat tutkielmat olen pääasiassa noudattanut Pariisin yliopiston professorin A. Jeanroyn vuonna 1918 julkaisemaa otekokoelmaa, koska se tuntemistani valikoimista on ymmärtääkseni parhaiten osunut sellaisiin teoksen kohtiin, jotka ovat Montaignelle moralistina ja kirjailijana luonteenomaisimpia. Suomenkielinen kokoelma oli kuitenkin alunpitäin ajateltu laajemmaksi kuin Jeanroyn valikoima. Kun siis oli ratkaistava, mitä teoksen kohtia Jeanroyn valitsemiin oli lisättävä, päätin suomentaa kokonaan — muutamia pitempiä sitaatteja lukuunottamatta — "Raimond de Sebondin puolustuksen", josta Jeanroylla on vain muutamia, tosin verrattain pitkiä otteita. Tämä luku kieltämättä esiintyy koko teoksen ydinkohtana: siinä on Montaigne yhtäjaksoisimmin ja seikkaperäisimmin kehitellyt ajatuksiaan filosofian tärkeimmistä peruskysymyksistä, ja muodon puolesta ovat sen sisältämät sivut, kuten Jeanroy sanoo, intomielisimmät, lennokkaimmat ja kaunopuheisimmat, mitä Montaigne on kirjoittanut. Saatoin mielestäni samalla parhaiten antaa suomalaiselle lukijalle käsitystä eräästä Montaignen kirjailijaomituisuudesta, joka ei minusta näytä päässeen Jeanroyn kokoelmassa riittävästi oikeuksiinsa, nimittäin hänen tavastaan valaista ja höystää esitystään kaikenlaisilla kaskuilla ja kertomuksilla. Tätä mielihaluaan hän mainitussa kirjansa luvussa myöskin täysin määrin noudattaa.
Erinäisissä oikeinkirjoitusseikoissa olen noudattanut tälle klassillisten teosten käännössarjalle yhdenmukaiseksi vahvistettua kantaa.
E.H.
[TEKIJÄ LUKIJALLE]
Tämä on vilpittömässä mielessä kirjoitettu kirja, lukijani. Siinä ilmoitetaan sinulle heti ensi aluksi, etten sillä ole tavoitellut mitään muuta kuin kotoista ja yksityistä tarkoitusperää; en ole siinä lainkaan katsonut sinun hyötyäsi, enkä omaa kunniaani; moiseen yritykseen eivät voimani riitä. Olen tarkoittanut sen palvelemaan sukulaisteni ja ystävieni yksityistä mukavuutta, sitä, että he, minut menetettyään (mikä ennen pitkää tulee tapahtumaan), voisivat siitä löytää muutamia piirteitä ominaisuuksistani ja mielialoistani, ja että heissä siten säilyisi ehjempänä ja elävämpänä se kuva, jonka he ovat saaneet minusta. Jos olisin pyrkinyt etsimään maailman suosiota, niin olisin koristautunut lainakoroilla: tahdon, että minut siinä nähdään koruttomassa, luonnollisessa ja jokapäiväisessä olennossani, ilman mitään etsittyä ja teennäistä; sillä itseäni minä kuvaan. Vikani, puutteellisuuteni ja luontainen olemukseni ovat siitä selvästi luettavissa, mikäli julkinen säädyllisyys ei ole sitä estänyt. Jos siis olisin ollut noiden kansakuntien keskuudessa, joiden sanotaan vielä elävän ensimmäisten luonnonlakien suloisen vapauden turvissa, niin vakuutan sinulle, että varsin kernaasti olisin kuvannut itseni aivan kokonaan ja aivan peittelemättä. Niinpä siis, lukijani, olen itse kirjani kuvattavana aiheena: sinun ei ole syytä käyttää joutoaikaasi niin arvottomaan ja turhanpäiväiseen aineeseen tutustuaksesi. Hyvästi siis! — Montaignessa maaliskuun 1 päivänä 1580.