speculataque longe
deprendit tacitis dominantia legibus astra,
et totum alterna mundum ratione moveri,
fatorumque vices certis discurrere signis;[153]

jos näemme, kuinka ei vain yksityinen ihminen, joku kuningas, vaan kokonaiset monarkiat, keisarikunnat ja koko tämä matala maailma liikkuu vähäisimpienkin taivaan liikkeiden sysäyksestä,

quantaque quam parvi faciant discrimina motus...
tantum est hoc regnum, quod regibus imper at ipsis;[154]

jos hyveemme, paheemme, kykymme ja tietomme, ja vieläpä tämä puhekin, jota pidämme taivaankappalten voimasta, ja tämä niiden vertaaminen itseemme syntyy, kuten järkemme päättää, niiden välityksellä ja suosiosta:

Furit alter amore,
et pontum tranare potest et vertere Troiam;
alterius sors est scribendis legibus apta.
Ecce patrem nati perimunt, natosque parentes;
mutuaque armati coeunt in vulnera fratres.
Non nostrum hoc bellum est; coguntur tanta movere
inque suas ferri paenas, lacerandaque membra.
— — — — —
Hoc quoque fatale est, sic ipsum expendere fatum;[155]

jos olemme saaneet taivaan lahjana sen vähän järjen, mitä meillä on, niin kuinka se voi katsoa meitä yhdenvertaisiksi taivaan kanssa? Kuinka se voi pitää sen olemusta ja ominaisuuksia meidän tietämisemme määrättävinä? Kaikki, mitä näemme noissa kappaleissa, hämmästyttää meitä: quae molitio, quae ferramenta, qui vectes, quae machinae, qui ministri tanti operis fuerunt?[156] Miksi luulemme niiden olevan sielua ja elämää ja järkeä vailla? Olemmeko huomanneet niissä jotakin liikkumatonta ja tunteetonta typeryyttä, me, joilla ei ole mitään muuta yhteyttä niiden kanssa kuin totteleminen? Sanommeko, ettemme ole nähneet missään muussa luontokappaleessa kuin ihmisessä järjellä varustettua sielua? Entäpä sitten? Olemmeko nähneet mitään muuta auringon kaltaista? Onko se olematon siksi, ettemme ole nähneet mitään sen kaltaista, ja ovatko sen liikkeet olemattomat siksi, ettei ole toisia samanlaisia? Jos se, mitä emme ole nähneet, on olematonta, niin tietomme on ihmeellisen rajoitettua: quae sunt tantae animi angustiae?[157] Eikö se ole inhimillisen itserakkauden unelmia, kun kuusta tehdään taivaalla liikkuva maa, kun kuvitellaan siellä olevan vuoria, laaksoja, kuten Anaxagoras, kun sijoitetaan sinne ihmisasuntoja ja perustetaan sinne siirtoloita meidän mukavuudeksemme, kuten tekevät Platon ja Plutarkhos, ja meidän maastamme tehdään valaiseva ja loistava taivaankappale? Inter caetera mortalitatis incommoda et hoc est, caligo mentium; nec tantum necessitas errandi, sed errorum amor. Corruptibile corpus aggravat animam, et deprimit terrena inhabitatio sensum multa cogitantem.[158]

Itserakkaus on meidän luontainen, meidän peritautimme. Viheliäisin ja raihnaisin kaikista luontokappaleista on ihminen, ja samalla myöskin ylpein. Hän tuntee ja näkee itsensä sijoitetuksi tänne maailman rapaan ja lokaan, köytetyksi ja naulatuksi pahimpaan, kuolleimpaan ja alhaisimpaan maailmankaikkeuden osaan, asunnon viimeiseen ja taivaan holvista etäisimpään kerrokseen, yhteen eläinten kanssa, jotka ovat kolmesta eläinlajista[159] pahinta; mutta mielikuvituksessaan hän menee ja asettuu kuun radan yläpuolelle ja panee taivaan jalkojensa alle. Tällä samalla itserakkaalla mielikuvituksellaan hän korottaa itsensä Jumalan vertaiseksi, anastaa itselleen jumalalliset ominaisuudet, valikoi ja eroittaa itsensä toisten luontokappalten suuresta joukosta, jättää eläimet, veljensä ja toverinsa, vähille osille ja jakelee niille sen verran kykyjä ja voimia kuin hyväksi näkee. Kuinka hän älynsä voimalla saattaa tuntea eläimissä toimivat sisäiset ja salaiset liikevoimat? Mistä vertailusta niiden ja meidän välillämme hän päättää niiden olevan niin typeriä kuin miksi hän niitä luulee? Kun leikittelen kissani kanssa, niin kuka tietää, eikö se katso minua hauskuttajakseen enemmän kuin minä sitä? Me huvitamme toisiamme molemminpuolisilla apinanilveillä. Jos minulla on oma aikani, milloin alan tahi lakkaan, niin sillä on myöskin omansa.

Kuvaillessaan Saturnuksen aikuista kultaista aikakautta mainitsee Platon silloisen ihmisen tärkeimpien etujen joukossa seurustelun eläinten kanssa, joilta kuulustelemalla ja hankkimalla tietoja hän oppi tuntemaan niiden todelliset ominaisuudet ja eroitukset, joten hän saavutti sangen täydellisen älykkyyden ja järkevyyden, ja ohjasi siten elämänsä paljoa onnellisemmin kuin me voimme sen tehdä. Tarvitsemmeko parempaa todistusta ihmisten häpeämättömyydestä eläimiin nähden? Tuo suuri kirjailija on ollut sitä mieltä, että siihen ruumiinmuotoon nähden, jonka luonto on niille antanut, se on enimmäkseen pitänyt silmällä vain niitä enteitä, jotka niistä saatiin hänen aikanaan. Tuo puutteellisuus, joka estää yhteyden niiden ja meidän välillä, mistä tiedämme, ettei se ole yhtä paljon meissä kuin niissä? Ei ole suinkaan ratkaistu, kenen on syy siihen, ettemme ymmärrä toisiamme: me näet emme ymmärrä niitä enempää kuin ne meitä; yhtä hyvällä syyllä ne voivat pitää meitä eläiminä kuin me niitä. Ei ole mikään suuri ihme, ettemme niitä ymmärrä; emmehän ymmärrä baskejakaan emmekä troglodyyttejä. Kuitenkin muutamat ovat kehuneet ymmärtävänsä niitä, esimerkiksi Apollonius Tyaneus, Melampus, Teiresias, Thales ynnä muut. Ja jos kerran on niin kuin kosmografit sanovat, että on kansakuntia, jotka ottavat koiran kuninkaaksensa, niin täytynee kai heidän jollakin määrätyllä tavalla käsittää sen ääni ja liikkeet.

Meidän tulee huomata välillämme vallitseva yhtäläisyys: me voimme jotenkin likimäärin ymmärtää, mitä ne tahtovat sanoa, samoin eläimet, mitä me tahdomme, suunnilleen samassa määrässä; ne mielistelevät meitä, uhkaavat ja pyytävät meitä, samoin me niitä. Muutoin huomaamme ilmeisesti, että niiden välillä vallitsee täydellinen yhteys, ja että ne ymmärtävät toisiaan, eivät vain saman lajin eläimet, vaan myöskin eri lajeihin kuuluvat:

Et mutae pecudes et denique secla ferarum
dissimiles suerunt voces variasque ciere,
quum metus aut dolor est, aut quum iam gaudia gliscunt.[160]