Mitä puhekykyyn tulee, niin on varmaa, että jollei se ole luonnonomainen, niin se ei ole tarpeellinen. Ainakin luulen, että lapsella, joka olisi kasvatettu täydellisessä yksinäisyydessä, eristettynä kaikesta seurasta (vaikeasti suoritettava koe), olisi jonkinlainen puhekyky ajatustensa ilmilausumista varten, eikä ole uskottavaa, että luonto olisi kieltänyt meiltä tuon useille muille eläimille antamansa keinon; sillä mitä muuta kuin puhekykyä on tuo kyky, jonka huomaamme niillä olevan, valittaa, iloita, kutsua toisiaan apuun, houkutella toisiaan rakkauteen, niinkuin ne tekevät äänillään? Kuinka ne eivät puhuisi keskenään? Puhuvathan ne meille ja me niille. Kuinka monin tavoin puhummekaan koirillemme? Ja ne vastaavat meille. Toisin kielin, toisin huudoin puhelemme niille kuin linnuille, sioille, härille, hevosille. Vaihdamme kieltä aina eläinlajin mukaan.

Lactantius näyttää minusta katsovan, ettei eläimillä ole vain puhekyky, vaan myöskin naurun kyky. Ja kielellinen eroavaisuus, joka huomataan meidän välillämme eri seutujen mukaan, tavataan myöskin saman lajin eläinten välillä. Aristoteles viittaa tässä kohdin peltopyiden erilaiseen lauluun eri paikoissa:

Variaeque volucres...
longe alias alio iaciunt in tempore voces...
et partim mutant cum tempestatibus una
raucisonos cantus.[166]

Mutta tietämätöntä on, mitä kieltä tuo lapsi puhuisi; ja mitä siitä arvaamalla sanotaan, se ei ole kovinkaan todennäköistä. Jos minulle tätä mielipidettä vastaan huomautetaan, että luonnostaan kuurot eivät puhu, niin vastaan, että niin ei ole laita vain siksi, etteivät he ole voineet korviensa avulla vastaanottaa puhumisen opetusta, vaan pikemminkin siksi että kuuloaisti, jota he ovat vailla, on yhteydessä puhekyvyn kanssa, ja että ne kuuluvat luonnollisella tavalla yhteen, niin että meidän täytyy puhua se, mitä puhumme, ensiksi itsellemme, ja antaa sen kaikua sisässämme omiin korviimme ennenkuin päästämme sen kaikumaan muitten korviin.

Olen sanonut kaiken tämän tukeakseni käsitystä tuosta yhtäläisyydestä, joka vallitsee luonnossa, ja palauttaakseni ja yhdistääkseni meidät luontokappalten suureen joukkoon: me emme ole muiden ylä- emmekä alapuolella. Kaikki, mitä taivaan alla on, sanoo Salomo, on saman lain ja kohtalon alaista:

indupedita suis fatalibus omnia vinclis.[167]

on jonkinlaista eroitusta, on luokkia ja asteita, mutta yhden ja saman luonnon puitteissa:

Res ... quaeque suo ritu procedit; et omnes
faedere naturae certo discrimina servant.[168]

Täytyy pitää aisoissa ihminen ja osoittaa hänelle määrätty paikkansa tämän luonnonjärjestyksen rajoissa. Tuo onneton ei kykene tositeossa hyppäämään niiden yli: hän on kytkettynä ja sidottuna, saman velvoituksen kahlehtimana kuin muut hänen luokkansa luontokappaleet, ja sangen keskinkertaisessa asemassa, ilman minkäänlaista etuoikeutta, ilman todellista ja oleellista etevämmyyttä. Siinä etevämmyydessä, jonka hän luulottelee ja kuvittelee itsellään olevan, ei ole mitään tosisisällystä eikä makua. Ja jos niin on, että hänellä yksin kaikista eläimistä on tuo mielikuvituksen vapaus ja ajatusten hillitön lento, jolla hän kuvailee mielessään, mitä on olemassa, mitä ei ole, mitä hän tahtoo, mikä on valheellista ja totta, niin se on etu, joka on käynyt hänelle sangen kalliiksi ja josta hänen on varsin vähän syytä kerskailla, sillä se on niiden onnettomuuksien päälähde, jotka häntä rasittavat: synti, tauti, horjuvaisuus, levottomuus, epätoivo.

Väitän siis, palatakseni aineeseeni, ettei ole todennäköinen se arvelu, että eläimet tekevät luontaisesta ja pakollisesta vaistosta samaa, mitä me teemme vapaasta valinnastamme ja omalla taidollamme. Meidän tulee päättää samanlaisista vaikutuksista samanlaiset kyvyt, ja runsaammista vaikutuksista runsaammat kyvyt, ja tunnustaa niinmuodoin, että tämä sama järki, tämä sama apuneuvo, joka meillä on toimimista varten, on myöskin eläimillä, tahi jokin toinen parempi. Miksi kuvittelemme niissä tuota luontaista pakkoa, me, jotka emme itse tunne mitään samanlaista? Sitäpaitsi on kunniakkaampaa ja enemmän Jumalan puoleen lähentävää olla luontaisen ja pääsemättömän kohtalon ajama ja velvoittama toimimaan säännöllisesti kuin toimia säännöllisesti hurjapäisen ja satunnaisen vapauden perusteella, ja varmempaa jättää luonnolle kuin itsellemme käytöksemme ohjat. Turhamainen itserakkautemme tekee, että mieluummin kiitämme kyvystämme omia voimiamme kuin luonnon anteliaisuutta ja koristamme muut eläimet luontaisilla avuilla tahi riistämme niitä niiltä saadaksemme itsellemme kunniaa ja aateluutta muka itse hankkimillamme avuilla, sangen yksinkertaisessa mielessä, kuten minusta näyttää: sillä puolestani pitäisin yhtä suuressa arvossa kokonaan omiani ja synnynnäisiä avuja kuin sellaisia, joita olisin ollut kerjäämässä ja haalimassa kokoon opettelemalla. Meidän vallassamme ei ole hankkia parempaa suositusta kuin se, että olemme Jumalan ja luonnon suosimia.