Niin nyt siis kolmesta yleisestä filosofisesta koulukunnasta kaksi nimenomaan tunnustaa periaatteekseen epäilyksen ja tietämättömyyden; ja dogmaattisten filosofien koulukunnassa, joka on kolmas, on helppo huomata, että useimmat ovat omaksuneet näennäisen varmuuden vain tehdäkseen paremman ulkonaisen vaikutuksen. He eivät ole niinkään aikoneet saada aikaan meissä mitään varmuutta kuin näyttää meille, kuinka pitkälle he olivat päässeet tavoitellessaan tuota totuutta, quam docti fingunt magis quam norunt.[236] Kun Timaioksen on tehtävä Sokrateelle selkoa siitä, mitä hän tietää jumalista, maailmasta ja ihmisistä, ehdottaa hän, että hän saisi siitä puhua kuten ihminen ihmiselle, ja että riittää, jos hänen todistusperusteensa ovat todennäköiset, niinkuin jonkun toisen perusteet; sillä eksaktisia perusteita hän ei sano itsellään eikä kellään kuolevaisella olevan esitettävissä. Tämän on eräs hänen kannattajistaan mukaillut seuraavin sanoin: Ut potero, explicabo; nec tamen ut Pythius Apollo, certa ut sint et fixa, quae dixero; sed ut homunculus, probabilia coniectura sequens,[237] ja niin hän on sen lausunut puheessaan kuoleman halveksimisesta, joka on luonnollinen ja kansantajuinen puhe. Toisessa paikassa hän on sen kääntänyt itsensä Platonin sanojen mukaan: Si forte, de deorum natura ortuque mundi disserentes, minus id, quod habemus in animo, consequimur, haud erit mirum: aequum est enim meminisse, et me, qui disseram, hominem esse, et vos, qui iudicetis; ut, si probabilia dicentur, nihil ultra requiratis.[238]

Aristoteles luettelee meille tavallisesti suuren joukon toisia mielipiteitä ja luuloja, verratakseen niihin omaansa, ja osoittaakseen meille, kuinka paljoa pitemmälle hän on päässyt, ja kuinka paljon lähempänä hän on todennäköisyyttä; sillä totuutta ei arvostella toisten arvollisuuden ja todistuksen nojalla; ja siitä syystä Epikuros visusti karttoi niihin vetoamista kirjoitelmissaan. Tämä on suurin dogmaattisista filosofeista; ja kuitenkin saamme häneltä kuulla, että paljot tiedot antavat aihetta vielä enempään epäilemiseen; hänen näkee usein tieten taiten verhoutuvan niin sakeaan ja tolkuttomaan epäselvyyteen, ettei siitä voi päättää mitään hänen mielipiteestään; se on itse asiassa pyrrhonismia päättäväisen kuoren alla.

Kuulkaa Ciceron vakuutusta, joka selittää meille toisten ajatustavan omallansa: Qui requirunt, quid de quaque re ipsi sentiamus, curiosius id faciunt, quam necesse est... Haec in philosophia ratio contra omnia disserendi, nullamque rem aperte iudicandi, profecta a Socrate, repetita ab Arcesila, confirmata a Carneade, usque ad nostram viget aetatem... Hi sumus, qui omnibus veris falsa quaedam adiuncta esse dicamus, tanta similitudine, ut in iis nulla insit certe iudicandi et assentiendi nota.[239] Minkä vuoksi ei vain Aristoteles, vaan useimmat muutkin filosofit ovat tavoitelleet vaikeatajuisuutta, jolleivät antaakseen arvokkuutta kyseenalaiselle turhanpäiväiselle asialle, ja peijatakseen meidän sielumme uteliaisuutta, antamalla sille ravintoa, antamalla sille tämän onton ja lihattoman luun kalvettavaksi? Klitomakhos vakuutti, ettei hän koskaan osannut Karneadeen kirjoitelmista ymmärtää, mitä mieltä tämä oli; siitä syystä on Epikuros omissaan karttanut helppotajuisuutta, ja Herakleitos on senvuoksi saanut liikanimen σκοτεινος.[240] Vaikeatajuisuus on raha, jota oppineet käyttävät niinkuin silmäinkääntäjät, jotteivät paljastaisi tieteensä tyhjyyttä, ja jonka ihmisten typeryys helposti ottaa vastaan käteisenä:

Clarus, ob obscuram linguam, magis inter inanes...
Omnia enim stolidi magis admirantur amantque,
inversis quae sub verbis latitantia cernunt.[241]

Cicero moittii eräitä ystäviään siitä, että he ovat tottuneet panemaan astrologiaan, oikeustieteeseen, dialektiikkaan ja geometriaan enemmän aikaa kuin mitä nämä tieteet ansaitsevat, ja että tämä seikka suuntasi heidän harrastuksensa pois elämän hyödyllisemmistä ja kunniakkaammista velvollisuuksista; kyrenaikalaiset filosofit halveksivat yhtä paljon fysiikkaa kuin dialektiikkaa; Zenon julisti aivan alussa kirjaansa Tasavallasta kaikki vapaat tieteet hyödyttömiksi; Krysippos sanoi, että mitä Platon ja Aristoteles olivat kirjoittaneet logiikasta, sen he olivat kirjoittaneet leikillään ja harjoituksen vuoksi, eikä voinut uskoa, että he olisivat puhuneet tosissaan niin turhasta aineesta; Plutarkhos sanoo samaa metafysiikasta; Epikuros olisi sanonut sen vielä retoriikasta, kieliopista, runoudesta, matematiikasta ja, paitsi fysiikasta, kaikista tieteistä, ja Sokrates samoin kaikista paitsi vain siitä, joka käsittelee tapoja ja elämää; mitä häneltä tiedustelikin, niin hän ohjasi aina tiedustelijan ensi sijassa tekemään selkoa silloisen ja menneen elämänsä vaiheista, joita hän tutkisteli ja arvosteli, katsoen kaiken muun opiskelun toisarvoiseksi tämän rinnalla ja tarpeettomaksi: parum mihi placeant eae litterae, quae ad virtutem doctoribus nihil profuerunt;[242] useimpia tieteitä ovat oppineet itse näin halveksineet, mutta he eivät ole pitäneet sopimattomana harjoittaa henkeänsä sellaisissakin asioissa, joissa ei ollut mitään hyödyllisiä, vakavaa sisällystä.

Muutoin toiset ovat pitäneet Platonia dogmaatikkona, toiset epäilijänä, toiset eräissä asioissa toisena, eräissä toisena. Hänen dialogiensa ohjaaja, Sokrates, on aina kysymässä ja panemassa väittelyä käymään, ei koskaan sitä pysähdyttämässä, ei koskaan tyydyttämässä ketään, ja sanoo, ettei hän osaa muuta kuin väittää vastaan. Homeros, heidän lähdekirjailijansa, on laskenut perustukset yhtälailla kaikille filosofisille koulukunnille, osoittaakseen, kuinka yhdentekevää oli, mitä tietä kulkisimme. Platonista sai alkunsa, sanotaan, kymmenen eri koulukuntaa; mielestäni onkin hänen oppinsa, jos mikään, häilyvä, eikä väitä mitään varmasti.

Sokrateen oli tapana sanoa, että kätilöt, valitessaan ammatikseen sen, että auttavat toisia synnyttämään, luopuvat siitä ammatista, että itse synnyttäisivät, ja että hän, viisaan miehen nimen johdosta, jonka jumalat olivat hänelle suoneet, myöskin oli miehekkäässä ja henkisessä rakkaudessaan, luopunut synnyttämiskyvystään, tyytyen auttamaan ja tukemaan avullaan synnyttäjiä, avaamaan heidän luontonsa, voitelemaan heidän tiehyeitänsä, helpottamaan heidän sikiönsä ulospääsyä, arvostelemaan sitä, kastamaan sen, ruokkimaan, vahvistamaan, kapaloimaan sitä ja ympärileikkaamaan sen, käytellen ja käsitellen työasettaan toisten vaaran uhalla ja heidän onnensa kaupalla.

Samoin on laita useimpain tämän kolmannen ryhmän kirjailijain, kuten muinaisajan miehet ovat huomanneet Anaxagoraan, Demokritoksen, Parmenideen, Xenophaneen ynnä muiden teoksista: heidän kirjoitustapansa on sisällykseen nähden ja ajatuksen puolesta epäilevä, tietoa etsivä pikemmin kuin tietoja antava, vaikkakin he sirottelevat esitykseensä dogmaattisia välilauseita. Eikö sitä kyllä huomaa myöskin Senecasta ja Plutarkhoksesta? Kuinka paljon he, tarkkaan katsoen, sanovatkaan milloin toisen-, milloin toisenlaista! Ja lainoppineiden keskinäiseen sopusointuun saattajien pitäisi ensin saada heidät sopusointuun kunkin oman itsensä kanssa. Platon näyttää minusta tietoisesti rakastaneen tuota filosofisten ajatusten pukemista dialogin muotoon, sijoittaakseen sopivammin eri henkilöiden suuhun omat erilaiset ja vaihtelevat mietelmänsä. Eri kannoilta saattaa asioita käsitellä yhtä hyvin kuin yhdeltä ja samalta kannalta, vieläpä paremminkin, nimittäin monipuolisemmin ja hyödyllisemmin. Ottakaamme esimerkki omista oloistamme: tuomiopäätökset muodostavat dogmaattisen ja jyrkänvarman tyylin huippukohdan; kuitenkaan ne, joita meidän parlamenttimme julistavat kansalle, ja jotka ovat mallikelpoisimmat ja omiaan ylläpitämään siinä velvollista kunnioitusta tätä korkeata virastoa kohtaan, varsinkin siinä toimivien henkilöiden kyvykkäisyyden vuoksi, eivät saa kauneudestaan kiittää niinkään loppupäätöstä, joka on niille jokapäiväistä ja kaikille tuomareille yhteistä, kuin oikeustapauksen sallimain erilaisten ja vastakkaisten päätelmäin kaikinpuolista käsittelyä ja pohdintaa. Ja runsaimman aiheen moitteisiin toinen toisiansa vastaan saavat filosofit niistä ristiriitaisuuksista ja epäjohdonmukaisuuksista, joihin kukin heistä on joutunut takertumaan, joko tieten taiten, osoittaakseen ihmisjärjen horjuvaisuuden kaikissa kysymyksissä, tahi tietämättään, kaikkien asiain epävakaisuuden ja käsittämättömyyden pakottamana, jota tarkoittaa tuo säe: "Liukuvaan ja valuvaan kohtaan ripustamme kiinni uskomme"; sillä, kuten Euripides sanoo: "Jumalan teot tuottavat meille monin tavoin vastuksia." Samanlaista lausetta toisteli Empedokles usein kirjoissaan, kuin jumalaisen haltioitumisen kuohuttamana ja totuuden pakottamana: "Ei, ei, me emme tunne mitään, me emme näe mitään; kaikki on meiltä salattua; ei ole mitään, josta voisimme varmasti sanoa, mitä se on." Tämä käy yhteen seuraavan Jumalan sanan kanssa: Cogitationes mortalium timidae, et incertae adinventiones nostrae et providentiae.[243] Ei pidä oudoksua sitä, että totuuden löytämisestä toivottomat ihmiset siitä huolimatta ovat olleet huvitetut sen etsinnästä, sillä tutkistelu on itsessään huvittavaa askartelua, jopa niin huvittavaa, että stoalaiset kieltävät muiden muassa sen nautinnon, jota hengen voimien harjoittaminen tuottaa, vaativat sitä hillittäväksi ja pitävät hillittömyytenä liian paljoa tietämistä.

Syötyään kerran ruokapöydässään viikunoita, jotka maistuivat hunajalle, alkoi Demokritos äkkiä miettiä mielessään, mistä niille tulisi tuo outo imelyys, ja päästäkseen siitä selville, aikoi nousta pöydästä, nähdäkseen millainen se paikka oli, josta nuo viikunat oli poimittu. Kun hänen palvelijattarensa sai kuulla syyn tähän hälinään, sanoi hän nauraen, ettei pitäisi vaivata itseään sen asian vuoksi; asian laita oli näet niin, että hän oli pannut viikunat astiaan, jossa oli ollut hunajaa. Demokritos pahoitteli sitä, että palvelijatar oli riistänyt häneltä tilaisuuden tuohon tutkimiseen ja vienyt hänen tiedonhalultaan sen esineen. "Mene tiehesi", sanoi hän hänelle, "olet pahoittanut mieleni. Minä en kuitenkaan jätä etsimättä syytä siihen, ikäänkuin se olisi luonnossa." Ja ehkäpä hän kyllä olisi löytänyt jonkin muka todellisen syyn väärään ja luuloteltuun vaikutukseen. Tämä tarina kuulusta ja suuresta filosofista näyttää meille hyvin selvästi tuon tutkimisintohimon, joka houkuttelee meidät tavoittelemaan sellaista, jonka saavuttamisesta meillä ei ole toivoa. Plutarkhos kertoo samanlaisen esimerkin eräästä, joka ei tahtonut saada muilta selvitystä epäilemäänsä asiaan, jottei menettäisi sen etsimisen hänelle tuottamaa huvia, samoin kuin eräs toinen ei halunnut, että hänen lääkärinsä poistaisi hänestä kuumeen aiheuttaman janon, jottei hän menettäisi huvia tyydyttää sitä juomalla. Satius est supervacua discere quam nihil.[244] Aivan samoin kuin kaikessa syömisessä on nautinto usein ainoana tarkoituksena, ja kaikki miellyttävä, mitä nautimme, ei aina ole ravitsevaa eikä terveellistä, samoin se, mitä sielumme saa tieteestä, tuottaa meille nautintoa, vaikkakaan se ei olisi ravitsevaa eikä terveellistä. Kas näin he sanovat: "Luonnon tarkasteleminen on sielullemme soveliasta ravintoa; se kohottaa ja innostaa meitä, saa meidät halveksimaan kaikkea alhaista ja maallista, verratessamme sitä siihen, mikä on korkeampaa ja taivaallista; salattujenkin ja suurten asioiden tutkisteleminen on sangen huvittavaa, vieläpä sillekin, joka ei saa siitä muuta kuin niiden arvostelemisen kunnioitusta ja pelkoa"; ne ovat heidän julkisen tunnustuksensa sanoja. Tämän sairaalloisen uteliaisuuden turhamainen kuva näkyy vielä ilmeisemmin seuraavasta toisesta esimerkistä, jonka he niin usein kunniaksensa mainitsevat: Eudoxus toivoi ja rukoili jumalia, että hän saisi kerran nähdä auringon läheltä, käsittää sen muodon, suuruuden ja kauneuden, senkin uhalla, että se yhtäkkiä polttaisi hänet. Hän tahtoo henkensä hinnasta saada tiedon, jonka käyttö ja omistus häneltä samalla riistettäisiin, ja tämän äkillisen ja haihtuvan tiedon vuoksi menettää kaikki muut tiedot, mitkä hänellä on ja mitkä hän voi hankkia sen jälkeen.

Minun ei ole helppo uskoa, että Epikuros, Platon ja Pythagoras ovat antaneet meille käypänä rahana Atominsa, Ideansa ja Lukunsa. He olivat liian viisaita tehdäkseen uskonkappaleeksensa niin epävarman ja kiistanalaisen asian. Mutta kukin noista suurista henkilöistä on pannut parastansa tuodakseen tähän maailman pimeyteen ja tietämättömyyteen edes jonkinkaanlaista valon tapaista, ja he ovat kannustaneet sieluansa keksintöihin, jotka ainakin näyttäisivät miellyttäviltä ja teräviltä, kunhan tuota näennäisyyttä, vaikkapa se olisi vääräkin, saattaisi puolustaa päinvastaisia väitteitä vastaan: unicuique ista pro ingenio finguntur, non ex scientiae vi.[245]