Senpätähden tulevat tämän viimeisen nopansiirron mukaan koeteltaviksi ja tutkittaviksi elämämme kaikki muut teot. Se on päivien päivä, se on kaikkien muiden päivien tuomiopäivä; se on, sanoo eräs muinaisajan kirjailija, päivä, joka on tuomitseva kaikki menneet vuoteni. Jätän kuoleman tehtäväksi tutkimusteni hedelmän koettelemisen; saamme silloin nähdä, lähtevätkö puheeni huuliltani vai sydämestäni. Olen nähnyt useampien antavan kuolemallaan mainetta hyvään tai pahaan päin koko elämälleen... On uljaita ja onnellisia kuolemia. Olen nähnyt sen eräältä henkilöltä,[9] vieläpä hänen kukkeimmassa kasvussaan, katkaisevan ihmeellistä edistystä lupaavan kehityksen langan niin suurenmoisella lopulla, että mielestäni hänen kunnianhimoisissa ja rohkeissa unelmissaan ei ollut mitään niin ylevää kuin oli niiden äkillinen raukeaminen. Hän saavutti päämääränsä kesken elämänsä kulkua suurenmoisemmin ja kunniakkaammin kuin halusi ja toivoi, ja voitti kaatuessaan suuremman mahdin ja maineen kuin mihin hänen elämänsä juoksu tähtäsi. Arvostellessani toisten elämää katson aina, millaiseksi sen loppu on muodostunut, ja oman elämäni pääpyrintöjä on, että se päättyisi hyvin, se on: rauhallisesti ja hiljaa.

4
KUOLEMAN HALVEKSIMISESTA
(I, 19)

Meidän elämänjuoksumme päätekohtana on kuolema: se on meidän välttämätön silmämäärämme. Jos se meitä peloittaa, niin miten on silloin mahdollista astua askeltakaan eteenpäin ilman kuumeentapaista levottomuutta? Tavalliset ihmiset etsivät apua siitä, etteivät sitä ajattele; mutta mikä elukkamainen typeryys saattaa heidät niin törkeästi sokaista? Varmaankin ohjaa aasiansa hännästä se,

qui capite ipse suo instituit vestigia retro.[10]

Eipä kumma, että hän niin usein joutuu satimeen. Noita ihmisiä peloittaa jo pelkkä kuoleman mainitseminenkin, ja useimmat heistä ristivät sen sanan johdosta itsensä, niinkuin paholaisen nimen kuullessaan. Ja koska se mainitaan testamenteissa, niin älkää luulkokaan, että he ryhtyvät niitä laatimaan, ellei lääkäri ole antanut heille viimeistä tuomiota: ja Jumala tietää, millä hyvällä ymmärryksellä he silloin, tuskan ja pelon keskellä, keittävät ne kokoon. Koska tuo sana karahti liian kovalta roomalaisten korvissa ja tuntui heistä tuhoatietävältä, niin he olivat oppineet lieventämään tahi miedontamaan sen vaikutusta kiertävin sanantavoin; sen sijaan että sanoisivat: Hän on kuollut, he sanovat: "Hän on lakannut elämästä, hän on elänyt"; kunhan vain mainitaan elämä, vaikkapa vain päättynytkin, niin he tyytyvät. Siitä me olemme lainanneet sanantapamme: se ja se vainaja. Luullaanko ehkä, että, kuten sanotaan, ken voittaa aikaa, kenties pääsee maksamasta.

Minä synnyin kello yhdentoista ja kahdentoista välillä päivällä viimeisenä päivänä helmikuuta vuonna 1533 nykyisen ajanlaskumme mukaan, jossa vuosi alkaa tammikuulla. Vain juuri pari viikkoa sitten täytin kolmekymmentäyhdeksän vuotta; minun täytyy vielä saada elää ainakin yhtä kauan. Kiusata sillaikaa itseään niin kaukaista asiaa ajattelemalla, sehän olisi hulluutta. — Mutta mitä? Nuoret ja vanhat päättävät päivänsä samalla mielellä; jokainen poistuu elämästä ikäänkuin vasta juuri olisi päässyt sen alkuun; ei ole niin ikäloppua ihmistä, joka, niin kauan kuin näkee Methusalemin olleen häntä iäkkäämmän, ei luulisi luittensa vielä kestävän pariakymmentä vuotta.

Sitäpaitsi, sinä houkka parka, kuka on sinulle laskenut elonpäiviesi määrän? Sinä luotat lääkärien laskuihin; katso toki enemmän todellisuutta ja kokemusta. Maailman tavalliseen menoon verraten olet jo kauan saanut elää vain erikoisesta suosiosta. Olet elänyt yli tavallisen määrän; ja huomataksesi, että niin on, laske, kuinka paljon enemmän on tuttaviesi joukossa niitä, jotka ovat kuolleet ennen sinun ikääsi kuin niitä, jotka ovat sen saavuttaneet; ja teeppä luettelo niistäkin, jotka ovat aateloineet elämänsä maineella, niin panen vetoa, että useammat ovat kuolleet ennen kolmenkymmenenviiden vuoden ikää kuin sen saavutettuaan. Varsin järkevää ja hurskasta on ottaa esimerkkiä itse Jeesuksen Kristuksen ihmisvaelluksesta; hänhän päätti päivänsä kolmenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä. Suurin ihminen, joka oli vain ihminen, Aleksanteri, kuoli myöskin siinä iässä. Kuinka monin tavoin kuolema voikaan meidät yllättää?...

Nämä niin lukuisat ja tavalliset esimerkit silmäimme edessä, kuinka on mahdollista, että saattaa torjua luotaan kuoleman ajatuksen, ja ettei se näytä pitelevän meitä joka hetki niskasta kiinni? — "Mitäpä siitä", sanotte kai minulle, "kuinka se tapahtuu, kunhan vain ei vaivaa sillä itseään?" — Olen samaa mieltä, ja millä keinoin voineekin turvata itsensä iskuilta, vaikkapa vasikan vuotaan kääriytymällä, niin en ole se mies, joka sitä arastelisin; sillä en muuta pyydä kuin saada elää rauhassa, ja parhaan menettelytavan, minkä voin sitä varten keksiä, sen valitsen, olkoon se muutoin niin vähän kunniakas ja mallikelpoinen kuin onkin:

Praetulerim ... delirus inersque videri
dum mea delectent mala me, vel denique fallant,
quam sapere et ringi.[11]