Se on luullakseni hellätuntoinen, kunnioittava käsitystapa, joka saa erään suuren ja uskonnollisen kirjailijan katsomaan tätä toimitusta niin välttämättömästi salassa pidettäväksi ja kainosteltavaksi, ettei hän voi uskoa, että kyynikkojen irstaissa syleilyissä asia suoritettiin loppuun asti, vaan luuli, että se pysähtyi näyttämään vain rivoja liikkeitä, pitääkseen kiinni heidän koulukuntansa opin mukaisesti häpeämättömyydestä, ja että heidän, saadaksensa juoksemaan ulos sen, minkä häpeäntunne oli sitonut ja pidättänyt, täytyi vielä jälkeenpäin vetäytyä pimentoon. Hän ei ollut nähnyt kylliksi syvälle heidän irstauteensa: sillä harjoittaessaan julkisesti itsesaastutustaan lausui Diogenes ympäröivän kansan kuullen toivovansa, että hän siten voisi tyydyttää vatsansa hieromalla sitä. Niille, jotka kysyivät häneltä, miksei hän etsinyt mukavampaa paikkaa syödäkseen kuin keskellä katua, vastasi hän: "Siksi, että minun on nälkä keskellä katua." Naisfilosofit, jotka yhtyivät heidän lahkoonsa, yhtyivät myöskin lihallisesti heihin joka paikassa ilman eroitusta, ja Hipparkhia pääsi Krateen seuraan vain sillä ehdolla, että hän kaikessa noudattaisi tämän ohjesäännössä määrättyjä tapoja ja tottumuksia. Nämä filosofit pitivät äärettömän suuressa arvossa hyvettä, eivätkä välittäneet mistään muusta opista kuin siveysopista; kuitenkin he kaikessa toiminnassaan jättivät korkeimman arvovallan viisaansa vapaalle valinnalle, vieläpä yli lakienkin, eivätkä määränneet nautinnoille muuta hillikettä kuin kohtuullisuuden ja toisten vapauden loukkaamatta jättämisen.

Siitä, että viini maistuu karvaalta sairaan, mutta suloiselta terveen suussa, että airo näyttää käyrältä vedessä, mutta suoralta niistä, jotka näkevät sen vedestä poissa, ynnä muista sellaisista vastakkaisista ilmiöistä, joita esineissä on huomattavissa, päättelivät Herakleitos ja Protagoras, että kaikissa esineissä oli itsessään syyt noihin ilmiöihin, että viinissä oli jonkinlainen katkeruus, joka sattui sairaan makuun, airossa jokin käyryys, joka näyttäytyi sitä vedessä katselevalle, j.n.e. kaikessa muussa. Tämä on samaa kuin jos sanoisi, että kaikki on kaikessa, ja siis ei mitään missään; sillä ei mitään ole siinä, missä kaikki on.

Tämä mielipide muistutti mieleeni sen kokemuksen, mikä meillä on, ettei ole sitä merkitystä eikä vivahdusta, ei suoranaista, ei katkeraa, ei makeaa, ei käyrää, jota ihmisjärki ei tapaisi kirjoitelmista, joita se ryhtyy perinpohjin penkomaan. Kuinka paljon kieroutta ja valhetta onkaan saatu syntymään selvimmästä, puhtaimmasta ja sattuvimmasta sanasta, mitä olla saattaa! Mikä kerettiläisyys ei ole siitä löytänyt kylliksi perusteita ja todisteita salavehkeilleen ja pitääkseen itseänsä pystyssä? Siitäpä syystä juuri sellaisten harhaoppien isät eivät koskaan tahdo luopua siitä todisteesta, minkä sanoin selittäminen heille tarjoo. Eräs korkea-arvoinen henkilö, joka tahtoi jonkin auktoriteetin sanoilla todistaa minulle oikeutetuksi tuon viisasten kiven etsinnän, johon hän on kokonaan antautunut, esitti minulle äskettäin viisi, kuusi Raamatun kohtaa, joihin hän sanoi etupäässä nojautuneensa omantuntonsa puhdistamiseksi (hän näet on ammatiltaan kirkonmies); ja todella ne olivatkin huvittavasti keksityt, ja myöskin siten, että ne vartavasten soveltuivat puolustamaan tuota oivaa tiedettä.

Tätä tietä saavuttavat ennustajain jutut luottamusta: ei ole sitä ennustajaa, — sellaista, jolla on sen verran arvollisuutta, että hänen puheitaan viitsii penkoa ja visusti tutkistella kaikki hänen sanojensa sopukat ja vivahdukset — jonka sanoista, samoin kuin tietäjämiestenkin, ei voisi lukea, mitä tahtoo; on niin monta selitysmahdollisuutta, että kekseliäs henkilö tuskin voi olla suoraa päätä tahi kiertäen kaartaen löytämättä jokaisessa asiassa jotakin piirrettä, joka soveltuu hänen kohdalleen; siitä syystä on hämärää ja epävarmaa sanontaa niin usein ja ammoisista ajoista käytetty. Kunhan kirjailija vain kykenee aikaansaamaan sen, että jälkimaailman huomio ja harrastus kiintyy häneen, ja sen voi vaikuttaa ei vain kyvykkäisyys, vaan yhtä suuressa ja suuremmassakin määrässä käsitellyn aineen satunnainen sopivaisuus; jos hän muutoin osoittautuu, joko typeryydestä tahi oveluudesta, hiukan hämäräksi ja ristiriitaiseksi, niin älköön hän siitä olko milläänkään: lukuisat henget, pohtiessaan ja seuloessaan hänen teoksiaan, pusertavat niistä esille joukon käsityksiä, joko hänen omansa mukaisia tahi sen rinnalle asettuvia tahi sille vastakkaisia, jotka kaikki ovat hänelle kunniaksi; hän on huomaava rikastuneensa oppilastensa varoilla, kuten rehtorit koulupoikien rovoista. Tämä seikka se on antanut merkitystä useille mitättömille tuotteille, nostanut arvoon monet teokset, ja pannut niihin kaikenlaista sisällystä, jota niihin on tahdottu saada, yhtä ja samaa asiaa kun voidaan katsella ja tarkastella tuhansilta ja niin monilta eri kannoilta kuin vain haluamme.

Onko mahdollista, että Homeros on tahtonut sanoa kaikkea sitä, mitä hänet pannaan sanomaan, ja että hän on sovelluttanut sanansa niin moniin ja niin erilaisiin tarkoituksiin, että jumaluusoppineet, lainlaatijat, sotapäälliköt, filosofit, kaikenlaiset tieteitä käsittelevät ihmiset, niin eri lailla ja vastakkaisin tavoin kuin he niitä käsitellevätkin, saavat tukea hänestä, vetoavat häneen? Hän on yleismestari kaikissa toimissa ja töissä ja kaikille ammattilaisille, yleisneuvonantaja kaikissa yrityksissä; ken tahansa on tarvinnut oraakkeleita ja ennustuksia, on saanut niitä häneltä tarpeeseensa. On ihmeellistä, millaisia ja kuinka ihmeteltäviä meidän uskontoamme tukevia seikkoja eräs oppinut henkilö, minun ystäviäni, häneltä löytää; eikä hän helposti voi luopua siitä luulosta, että Homeros ne on kirjoittanut tarkoituksella; hän onkin yhtä perehtynyt tähän kirjailijaan kuin kukaan muu meidän aikamme mies; ja mitä hän siitä löytää meidän uskontomme tueksi, saman olivat monet muinoin löytäneet omiensa puolustukseksi.

Katsokaa, kuinka Platonia reudotaan ja vängätään sinne tänne: pitäen kunnianaan saada hänen sanansa soveltumaan itseensä, selittää ne kukin tahtomallaan tavalla; hänet vedetään ja liitetään mukaan kaikkiin uusiin mielipiteisiin, mitkä maailma omaksuu; vieläpä hänet pannaan ristiriitaan itsensä kanssa olojen erilaisen kehityksen mukaan: pannaan hänet ymmärryksellään hylkimään aikansa luvallisia tapoja, mikäli ne ovat luvattomia meidän aikanamme; ja kaikki tuo tehdään kaikella vauhdilla ja voimalla, mihin selittäjän äly suinkin kykenee. Lähtien tuolta samalta perustalta, johon nojautui Herakleitos väittäessään, että kaikilla esineillä oli itsessään ne ilmestysmuodot, jotka niissä huomattiin, teki Demokritos aivan päinvastaisen johtopäätöksen, nimittäin että esineissä ei ollut yhtään mitään sellaista, mitä me niissä havaitsimme; ja siitä, että hunaja oli imelää toisen ja karvasta toisen suussa, hän päätti, ettei se ollut imelää eikä karvasta. Pyrrholaiset sanoivat, etteivät tiedä, onko se imelää vai karvasta, vai eikö se ole kumpaakaan, vai onko se kumpaakin: sillä näillä kohoaa epäilys aina korkeimpaan huippuunsa. Kyrenaikalaiset olivat sitä mieltä, ettei mikään ollut havaittavissa ulkonaisesti, vaan että vain se oli havaittavaa, mikä kosketti meitä sisäisellä kosketuksella, kuten tuska ja nautinto; he eivät siis myöntäneet olevan mitään ääntä eikä väriä, vaan ainoastaan eräänlaisia vaikutelmia, jotka me niistä saimme, ja he väittivät, että ihmisen arvostelulla ei ollut muuta pohjaa. Protagoras arveli, että totta oli kullekin se, mikä hänestä näytti todelta. Epikurolaiset sijoittavat aisteihin kaiken arvostelukyvyn, sekä tiedon saavuttamiseen nähden olioista että nautintoon nähden. Platon katsoi, että totuuden tunteminen ja totuus itse, eroitettuna luuloista ja aisteista, kuului sielulle ja ajattelulle.

Tämä kysymys on johtanut minut tarkastelemaan aisteja, jotka ovat tietämättömyytemme pääperustuksena ja -todisteena. Kaikki, mikä havaitaan, on epäilemättä havaittavissa havaitsijan kyvyn avulla; sillä koska havainto johtuu huomioitsevan henkilön toiminnasta, niin hän siis suorittaa tämän toiminnan omin neuvoin ja omasta tahdostaan, eikä toisen pakotuksesta, niinkuin olisi laita, jos havaitsisimme esineet niiden olemuksen voimasta ja sen lain mukaan. Nythän kaikki tieto meissä kehittyy aistien välityksellä; ne ovat opettajamme:

Via qua munita fidei
proxima fert humanum in pectus templaque mentis.[374]

Tiede alkaa niistä ja päättyy niihin. Selväähän on, ettemme tietäisi enempää kuin kivi, jos emme tietäisi, että on olemassa ääni, haju, valo, maku, mitta, paino, pehmeys, kovuus, karheus, väri, sileys, leveys, syvyys. Kas siinä meidän tietämisemme koko rakennuksen pohjapiirros ja peruskivet; ja eräiden mukaan tieto ei ole mitään muuta kuin Aistimus. Ken voi ajaa minut väittämään aisteja vastaan, se kiristää minua kurkusta; hän ei voi saada minua peräytymään kauemmas taaksepäin: aistit ovat inhimillisen tietämisen alku ja loppu:

Invenies primis ab sensibus esse creatam
notitiam veri, neque sensus posse refelli...
Quid maiore fide porro quam sensus haberi
debet?[375]