Sancho ei kuitenkaan suurestikaan iloinnut loistavasta voitosta, sillä hän arvasi vartijain heti menevän ilmottamaan asiasta Pyhälle Hermandadille [6] ja vaatimaan tätä asekädessä rankaisemaan lainrikkojia. Tätä peläten hän sanoi isännälleen, että parasta olisi heti erota tieltä ja ottaa turvansa vuoristoon; "sillä nuo hirtehiset eivät suinkaan laiminlyö rämpyttää hätäkelloa ja ympäröidä meitä joka taholta, jolloin voimme saada pahempia kolauksia kuin kivenheittoja ja kepiniskuja." — "Olet oikeassa", vastasi don Quijote, "mutta tällä hetkellä on meillä jotain vielä tärkeämpää tehtävänä." Ja hän huusi luokseen vangit, jotka juuri olivat ryöstäneet vartijain päällysmiehen ilki alastomaksi; nämä asettuivat kehään ritarin ympärille kuullakseen mitä tällä oli heille sanottavaa.
"Oikeamielisten ihmisten korkein hyve on heille osotettujen hyvientekojen tunnustaminen, mutta kiittämättömyys on kaikista paheista kamalin. Olette nähneet, herrani, minkä uroteon juuri tein hyväksenne, ja huomannette kai mihin kiitollisuudenvelkaan olette sen johdosta minua kohtaan joutuneet; olen varmasti vakuutettu, etten apuani suinkaan ole tarjonnut kiittämättömille ihmisille. Sen vuoksi pyydän teiltä vastapalvelukseksi, että täältä poistuessanne panette köyden jälleen kaulaanne ja kahleet käsiinne; ja kun satutte kulkemaan Toboson mainion kaupungin ohi, poikkeatte sinne ja esitätte itsenne neiti Dulcinealle, jolle sanotte tulleenne hänen nöyrän orjansa Surullisen hahmon ritarin tyköä ja kerrotte kaikki mitä olen tehnyt hyväksenne aina vapautuksenne hetkeen saakka. Sen jälkeen pääsette omiin valtoihinne ja voitte mennä mihin tahdotte." — Gines de Passamont vastasi kaikkien puolesta seuraavasti: "Teidän ritarillinen armonne ja meidän jalo vapauttajamme, meidän on mahdoton täyttää mitä pyydätte; emme näet uskalla lähteä täältä yhtenä joukkona siinä tilassa kuin mainitsitte, koska silloin varmasti joutuisimme kiini; päinvastoin on tärkeätä että heti hajaannumme toisistamme ja koetamme kukin omia teitään luikkia pakoon, jottemme joutuisi poliisin käsiin, jonka epäilemättä pian saamme kintereillemme. Mutta minkä teidän armonne puolestaan voi helposti tehdä on se, että muutatte tätä vaatimustanne ja määräätte meidän lukemaan joukon rukouksia neiti Dulcinean hyväksi. Sitä voimme tehdä vaaratta itsellemme, päivillä ja öillä, paetessamme tai levätessämme, sodan ja rauhan aikana. Mutta että meidän pitäisi tästä vielä kerran käydä Egyptin lihapatojen luo, tai toisin sanoen panna tuo naru kaulaamme, — siinä vaatimuksessa ei ole järkeä hituistakaan, tai te uneksitte semmoista vaatiessanne." — "Kautta taivaan valtojen!" karjasi don Quijote suuttuneena; "nyt minä määrään että te, don Ginesille de Parapilla vai mikä teidän kehno nimenne lienee, saatte käydä Tobosoon aivan yksinänne häntä koipien välissä kuin häpeävä koira ja koko entinen rautakorunne niskassanne!"
Silloin Passamont, joka ei myöskään ollut siunattu kovin pitkällä kärsivällisyydellä eikä muuten pitänyt ritarin järjenvoimia kovin suuressa arvossa, ei enää kauvempaa voinut hillitä itseään; hän iski silmää tovereilleen, jotka heti hajautuivat ja antoivat sellaisen kivisateen suhista don Quijotea vastaan, että tämän oli mahdoton suojella itseään kilvellä ja saada liikkeelle Rosinantea, joka oli tunteeton hänen kannuksilleen kuin pronssihevonen. Sancho lyyhistyi aasinsa taa ja pelastui sillä tapaa myrskyn käsistä; mutta hänen herransa ei päässyt yhtä helpolla, vaan sai kupeihinsa neljä tai viisi kiveä, jotka kaasivat hänet kellelleen. Entinen ylioppilas juoksi hänen luokseen ja tempasi vaskivadin hänen päästään takoen sitä vuoroon hänen hartioihinsa vuoroon kiveen, niin että se tuli vallan täyteen kuhmuja. Ryövärit riistivät ritarilta vielä hänen asetakkinsa ja olisivatpa vieneet kengätkin hänen jaloistaan, jolleivät rautaiset säärisuojukset monine nauhoineen ja solkineen olisi olleet esteenä. Kaiken lopuksi he ottivat Sanchonkin kauhtanan, ja jaettuaan saaliinsa keskenään hajautuivat he kukin haaroilleen, enemmän ajatellen pelastua P. Hermandadin käsistä kuin mennä rauta kaulassa tervehtimään neiti Dulcineaa…
Aasi, Rosinante, Sancho ja don Quijote jäivät yksin taistelutantereelle; aasi seisten pää nuupuksissa ja alati luimistellen korviaan, ikäänkuin olisi vielä kuullut kivien suhinaa ympärillään; Rosinante pitkällään maassa herransa vieressä, pari pahaa haavaa kupeissaan; Sancho miltei yhtä alastonna kuin maailmaan tullessaan ja puolikuolleena pelosta; ja don Quijote viimein allapäin pahoilla mielin, surren tämän pahan maailman kiittämättömyyttä.
YHDESTOISTA LUKU.
Mitä mainiolle don Quijotelle Mustalla vuorella tapahtui.
Tuntien sekä sielun että ruumiin tuskia virkkoi don Quijote seuralaiselleen:
"Ystäväni Sancho, olen kuullut sanottavan että hyväntekeväisyys kehnoja kohtaan on yhtä turhaa kuin kirjoittaa hiekkaan runoelmia. Jos sinua olisin kuullut, olisi tämä ikävyys säästynyt; mutta tapahtunut mikä tapahtunut; — kärsivällisyyttä vain, sillä kokemus tekee meidät alati viisaammiksi." — "Sen totisesti uskon", vastasi Sancho, "tahdonpa olla turkkilainen, jos te tulette tästä sen viisaammaksi; mutta koska kerran sanoitte, että jos olisitte minua totellut niin olisitte säästynyt tästä selkäsaunasta, niin pyydän teitä edes tällä kertaa tottelemaan minua, jotta pelastuisitte vielä pahemmasta pulasta. Sillä nyt on kysymys Pyhästä Hermandadista, joka teidän ritaritöistänne yhtä vähän välittää kuin kuolleesta kanasta. Oih, luulenpa jo tuntevani korvissani niiden nuolien suhinan!" — "Olet luonnoltasi pelkuri, Sancho", sanoi don Quijote; "mutta jottet sanoisi minua yksipintaiseksi ja itsepäiseksi, niin tahdon kuulla neuvoasi tällä kertaa ja vetäytyä kauvemmaksi tuosta hirmuisesta Hermandadista, jota niin pahoin pelkäät. Mutta sen panen ehdoksi, ettet ikinä, et elävänä etkä kuolleena, sano kellekään minun täältä paenneen. Muulloin en koskaan ole väistänyt vaaraa missäkään muodossa, mutta nyt teen sen yksinomaan sinun hartaasta pyynnöstäsi ja sinun mieliksesi. Jos toisin puhut niin valhettelet, ja tästä hetkestä alkaen sanon sinulle joka tilaisuudessa, että olet valhetellut ja valhettelet joka kerta kun siitä puhut ja siitä ajattelet. Elä yhtään vastustele! Sillä ajatellessani että pakenisin ja väistyisin minkäänlaista vaaraa, saatikka sellaista vaaraa joka saattaisi olla todellinenkin, tahdon mieluummin istua tässä tuomiopäivään saakka ja odottaa ei ainoastaan Pyhän Hermandadin veljeksiä, joita niin pelkäät, vaan vaikkapa kaikkia Israelin kahdentoista sukukunnan veljeksiä, seitsentä Makkabealaista, Kastoria ja Polluxia ja kaikkia veljeksiä, veljeskuntia ja veljeyksiä mitä taivaan alla on." — "Hyvä herra", sanoi Sancho, "eihän peräytyminen ole pakenemista!"
Ja vetäen perässään Rosinantea tunkeutui hän isäntänsä kanssa Mustaan vuoristoon.
Seikkailijamme viettivät yönsä keskellä tätä vuoristoa, hirvittävän kolkossa paikassa, missä Sancho arveli parhaaksi viipyä muutamia päiviä tai ainakin niin kauvan kuin heidän eväänsä riittäisivät. He asettuivat kahden kallion väliin pyökkipuiden alle, missä luulivat olevansa turvatut kaikenlaisilta ikävyyksiltä. Mutta kohtalo, joka kaikkia asioita ohjaa oman oikullisen mielikuvituksensa mukaan, toi tänne myöskin Gines de Passamontin, tuon kuuluisan veijarin ja suurvoron, joka don Quijoten toimesta päästyään vapauteen piileili P. Hermandadin vainukoiria ja nyt luuli täällä kallioiden keskellä löytävänsä rauhaisan tyyssijan; hän sattui tulemaan samaan paikkaan missä ritari ja tämän asemies olivat, ja tunsi heidät kyllä puheestaan, mutta antoi heidän nukahtaa. Ja niinkuin ilkeät ihmiset aina ovat kiittämättömiä ja epäkohteliaita ja pakko opettaa heitä menettelemään vähemmin luvallisella tavalla, niin Gineskin nyt seikkailijaimme nukkuessa anasti itselleen Sanchon aasin, Rosinante kun näytti hänestä niin kurjalta, ettei olisi sitä milloinkaan saanut kaupatuksi tai pantatuksi; ja ennen päivänkoittoa lähti hän tiehensä niin hiljaa, etteivät nukkujat siitä heränneet.