Sen ritarin ja hänen ratsunsa ja kypärinsä laita, jonka don Quijote oli näkevinään, oli tämmöinen. Tässä piirikunnassa oli kaksi kylää, joista toinen oli niin pieni, ettei siellä ollut omaa parturia; sen vuoksi sai isomman kylän parturi, joka varsinaisen ammattinsa ohessa harjotti myöskin haavalääkärin tointa, pitää huolta kummastakin kylästä. Nyt sattui pienemmässä kylässä muuan mies sairastumaan ja oli suoneniskun tarpeessa, jotapaitsi jotkut toiset kaipasivat parranajoa; sen vuoksi oli parturi nyt matkalla sinne, ja sateen yllättämänä hän oli saippuavadillaan suojellut hatturisaansa; ja kun vati oli vaskesta ja aivan uusi, välkkyi se puolen peninkulman päähän. Hän ratsasti kauniilla harmaalla aasilla, niinkuin Sancho aivan oikein oli huomauttanut; ja kaikki tämä oli saanut don Quijoten kuvittelemaan näkevänsä edessään kultakypärisen ritarin ratsastavan harmaantäplikkäällä orhilla, sillä hän sovitti kaikki kohtaamansa ilmiöt omien eriskummallisten romaanihaaveittensa mukaisesti. Niinpä hän nytkin, nähdessään poloisen vieraan ritarin lähestyvän, hän ratsasti tätä vastaan höllitetyin ohjaksin ja keihäs tanassa, lujasti päättäen lävistää vastustajansa; ja aivan lähelle tultuaan huusi hän: "Puolusta itseäsi, kehno olento, tai jätä paikalla minulle tuo esine, johon minulla on kieltämätön oikeus!"

Nähdessään moisen merkillisen haamun rajusti hyökkäävän kimppuunsa taivas ties mistä syystä, ei parturi tiennyt muuta keinoa nahkansa pelastamiseksi kuin hypätä maahan aasinsa selästä ja painaa käpälämäkeen minkä koivet kannattivat, joutamatta sen enempää ajattelemaan aasiaan ja saippuavatiaan. Huomattuaan voitonsaaliin jäävän hänelle ei don Quijote enää pitkittänyt vainoomista, vaan kääntyi asemiehensä puoleen huutaen: "Tuo pakana ei ollutkaan mikään tyhmyri. Hän menetteli kuin majava, jonka luonto on opettanut henkensä pelastukseksi puremaan poikki oman häntänsä. Nostappa maasta tuo kypäri!" — "No, sieluni kautta!" vastasi Sancho, katsellen valloitettua kypärää, "vati ei ole mikään huono saalis; se on varmasti kuuden markan arvoinen jollei enemmänkin." Ritari otti esineen ja koetteli sitä päähänsä puolelle jos toisellekin; mutta kun se vain ei ottanut oikein sopiakseen, rupesi häntä harmittamaan: "Lempo vieköön, se pakana, jolle tämä mainio kalu taottiin, mahtoi olla kovin isopäinen! Mutta mikä vielä pahempi, luulenpa että tästä kypäristä puuttuu tykkänään alapuolisko." Sancho ei enää voinut olla hymyilemättä, kun näki isäntänsä pitävän parturin vatia kypäränä, ja olisi arvattavasti puhjennut isoääniseen naurunhohotukseenkin, jolleivät hänen hartiansa olisi niin usein tehneet tuttavuutta ritarin peitsenvarren kanssa. "Mitä siinä naurat, Sancho?" ärähti don Quijote julmistuneena. "Nauranpahan vain ajatellessani tämän kypärin entisen omistajan päätä", vastasi Sancho, "ja sitä että kypäri muistuttaa parturin vatia kuin vesipisara toista samanlaista." — "Tiedätkö mitä nyt ajattelen?" virkkoi don Quijote. "On vallan varmaa, että tämä verraton kypäri on sattumalta joutunut jonkun pöllöpään käsiin, joka tuntematta sen todellista arvoa on kullanhimoisena rikkonut ja sulattanut sen alaosan omiksi hyvikseen, niin että jälelle jäänyt osa todella, kuten sanot, muistuttaa parturin vatia. Mutta oli sen laita miten tahansa — minä, joka tunnen sen arvon, en suotta mukise tästä vähäpätöisestä muutoksesta. Vien kypärin ensimmäiseen pajaan ja annan takoa siihen silmäverhon lisää, ja olenpa varma, ettei sille vedä silloin vertoja edes se kypäri, jonka Vulkanus takoi itse sotajumalalle. Siihen asti käytän sitä semmoisena kuin se nyt on; aina se on parempi kuin ei mitään ja kestää hyvästi kaikenlaisia kohtauksia." — "No niin", myönteli Sancho, "jättäkäämme tämä asia sikseen. Mutta sanokaas minulle mitä tuolla harmaan täplikkäällä orhilla tekisimme, jonka satulasta survaisemanne miesparka on jättänyt oman onnensa nojaan? Päättäen siitä kiiruusta millä hän koipiaan käytteli, ei hänellä lie halua palata tänne takasin; ja partani kautta, harmo ei ole hullumpi." — "En ole pitänyt tapanani", vastasi don Quijote, "riistää mitään voittamiltani vastustajilta, eikä vaeltavan ritariston lakien mukaista olekaan antaa heidän kulkea jalkasin, paitsi jos voittaja itse on taistelussa menettänyt hevosensa. Silloin hän huoletta voi ottaa voitetun ratsun rehellisenä sotasaaliina. Siispä, Sanchoseni, jätä rauhaan tuo hevonen tahi aasi, kummaksiko sitä kutsua tahdot; ken sen kadotti, tulee varmaan noutamaan sen, sittekun olemme edenneet kyllin kauvaksi tästä paikasta." — "Hitto vie!" manasi Sancho, "tekisipä kovin mieleni ottaa tuo elukka, tai ainakin vaihtaa se omaani, joka ei minusta näytä yhtä hyvältä. Puukot ja pistimet, herra ritari, minusta tuntuvat teidän ritarilakinne liian ahdasmielisiltä, jos ne eivät salli vaihtaa aasia toiseen! Ainakin tahtoisin tietää onko lupa vaihtaa edes satuloita?" — "Siitä en tosin ole oikein selvillä", vastasi don Quijote, "mutta kunnes saan siitä parempaa varmuutta sallin sinun ottaa satulan, jos nimittäin olet sen tarpeessa." — "Tarvitsen sitä yhtä kipeästi kuin omaa itseäni", sanoi Sancho ja kävi riisumaan satulaa parturin aasin selästä, pannen sijaan oman satulansa.

Kun tämä oli tehty, istuivat he murkinoimaan lopun eväistään; ja valitsematta erityisesti matkan suuntaa (mikä olisikin ollut vastoin vaeltavien ritarien tapoja) antoivat he Rosinanten, jota aasi seurasi kuin parasta ystäväänsä, kulkea minnepäin halusi. Täten he saapuivat huomaamattaan valtamaantielle, jota alkoivat umpimähkään seurata.

KYMMENES LUKU

jossa don Quijote vapauttaa joukon kovaonnisia, joita väkisin vietiin semmoiseen paikkaan, minne eivät itse halunneet mennä.

Kun don Quijote viimein kohotti katseensa maasta, huomasi hän tusinan verran miehiä lähestyvän, jotka näyttivät olevan sidotut toisiinsa kuin helmet rukousnauhassa pitkällä köydellä, joka kulki kaikkien kaulojen ympäri, sekä käsiraudoilla kalvosimissaan. Mukana seurasi kaksi ratsastajaa ja kaksi jalkamiestä, edelliset varustetut olkatussareilla, jälkimmäiset miekalla; sitäpaitsi oli kullakin heittokeihäs tai biskaijalainen peitsi. Nähdessään tämän surullisen saattueen Sancho sanoi: "Nuo ovat pakko-orjia, jotka ovat matkalla kuninkaan kaleereihin!" "Mitä!" huudahti don Quijote; "pakko-orjiako? Onko mahdollista, että kuningas harjottaa väkivaltaa alamaisiaan kohtaan?" — "Niin en sanonut", vastasi Sancho, "sanonhan vain, että nuo ovat rikostensa takia tuomitut palvelemaan kuninkaan kaleereissa." — "Oli miten oli", sanoi don Quijote, "nämä miehet kärsivät väkivaltaa eivätkä kulje omasta vapaasta tahdostaan." — "Sitähän minä juuri tarkotinkin", sanoi Sancho. — "Jos niin on laita", virkkoi ritari, "niin näen nyt itselleni tarjoutuvan mieluisan tilaisuuden estää hirmutekoja ja auttaa ja tukea sorrettuja." — "Mutta ajatelkaahan toki, hyvä herra", huudahti Sancho, "ettei kuningas eikä korkea oikeus harjota mitään hirmuvaltaa näitä roistoja vastaan, vaan on tuominnut heidät ansioittensa mukaan!"

Tällä välin oli joukkue tullut lähemmäksi, jolloin don Quijote kohteliaasti pyysi vartijoita selittämään minkä vuoksi noita ihmisparkoja kuletettiin tuolla tapaa. "Hyvä herra", vastasi toinen ratsastajista, "ne ovat pakko-orjia, jotka ovat matkalla kuninkaan kaleereihin; muuta en tiedä, enkä luule teidänkään tarvitsevan tietää sen enempää." — "Teidän velvollisuutenne kuitenkin on", sanoi don Quijote, "sallia minun kysyä kultakin heistä erikseen, mikä heidän onnettomuuteensa on syynä." Hän lausui tämän niin ystävällisesti, että toinenkin ratsastajista katsoi kohteliaisuuden vaativan vastaamaan: "Meillä on kyllä mukanamme pöytäkirja näiden ihmiskurjien rikoksista, mutta meillä ei nyt kuitenkaan ole aikaa ruveta sitä lukemaan eikä meidän muutenkaan maksa vaivaa ruveta aukomaan laukkujamme. Te, herrani, voitte kyllä puhutella heitä itsekutakin; he tyydyttävät uteliaisuutenne jos heillä vain on halua, ja sitä heiltä tuskin puuttuukaan, sillä nämä kunnon veikot eivät muuta pyydä kuin saada kerskailla konnantöillään."

Saatuaan tämän luvan, jonka don Quijote olisi ottanut asekädessäkin jos se häneltä olisi kielletty, lähestyi hän joukkoa ja kääntyi ensimmäisen puoleen, kysyen mistä rikoksesta hänet oli vangittu. "Sen vuoksi että rakastuin liiaksi", kuului vastaus. — "Mitä, eikö muuta syytä ollut?" huudahti ritari. "Jos ihmisiä lähetetään kaleereihin sen vuoksi että ovat liiaksi rakastuneet, niin olisin minäkin jo aikoja sitte istunut aironlapa kädessä!" — "Minun rakkauteni ei ollut sitä laatua kuin te ehkä tarkotatte", vastasi pakko-orja; "minä rakastuin niin suuresti muutamaan pesukoriin, etten voinut luovuttaa sitä käsistäni; ja jolleivät oikeudenpalvelijat olisi sekautuneet juttuun, olisi se yhä vieläkin hallussani. Minut tavattiin teossa, vangittiin ja muitta mutkitta tuomittiin, sain selkääni satasen raippoja ja lähetettiin kolmeksi vuodeksi korkeaa kruunua palvelemaan." Puhuja oli nuori mies, arviolta neljänkolmatta vuotias ja kotoisin Piedrahitasta. — Don Quijote teki saman kysymyksen toiselle vangille, joka oli synkän ja surullisen näköinen eikä vastannut hänelle sanaakaan. "Tämä on kanarialintu", vastasi edellinen hänen puolestaan, "joka viedään kaleereihin koska on laulanut liiaksi." — "Mitä!" huudahti don Quijote, "lähetetäänkö joku kaleereihin pelkästä laulamisesta?" — "Kyllä, herra, mikään ei ole sen vaarallisempaa kuin hädässä laulaminen." — "Päinvastoin", sanoi ritari, "olen kuullut sanottavan että laululla voi haihduttaa hätänsä ja murheensa." — "Mutta tässä kohden on asianlaita aivan toinen; ken kerran laulaa, saa katua sitä kaiken ikänsä." — "Myönnän etten sitä käsitä", sanoi don Quijote. — "Herra", sanoi silloin muuan vartijoista, "nämä kelpo veikot kutsuvat kidutuspenkillä tunnustamista hädässä laulamiseksi. Kysyttäessä tämä pöllöpää tunnusti rikoksensa, joka oli hevosvarkaus, ja täten 'hädässä laulettuaan', kuten he sanovat, hänet tuomittiin ensin paikalla saamaan kaksisataa raipaniskua ja sitte kuudeksi vuodeksi kaleereihin. Ja kun nyt hänet noin allapäin ja pahoilla mielin näette, johtuu se siitä, että toiset pitävät häntä kurjana raukkana, jolla ei ollut rohkeutta kärsiä ja kieltää, niinkuin muka olisi helpompi sanoa 'ei' kuin 'kyllä', ja että kelmille on parempi itse määrätä kohtalonsa kuin kuulla se vierasten miesten suusta. Omasta puolestani ajattelen, etteivät he siinä kuitenkaan ole niin vallan väärässä." — "Sitä mieltä minäkin olen", sanoi don Quijote, ja kääntyen kolmannen vangin puoleen kysyi hän tältä hänen rikostaan. Mies vastasi huolettomasti: "Sain kaleeria viideksi vuodeksi, koskei minulla ollut kymmentä tukaattia." — "Oh, annanpa teille kaksikymmentä, jos sillä voin pelastaa teidät pulastanne", lausui don Quijote. — "Totta vie, se on vähän liian myöhäistä", vastasi vanki; "te tarjoatte minulle sinappia, kun olen jo lopettanut ateriani. Jos minulla ennemmin olisi ollut nuo tarjoamanne kaksikymmentä kultalintua, olisin niillä voinut rasvata pöytäkirjurin kynän ja kirkastaa yleisen syyttäjän järjen, niin että nyt kävelisin Toledon katuja pitkin enkä kulkisi kuin mikäkin koira näissä kahleissa. Mutta kärsivällisyyttä vain, kullakin asialla on aikansa." — Don Quijote puhutteli vielä neljättä vankia, joka oli harmaapäinen vanhus, valkea parta aina ryntäille asti ulottuen. Tämä pillahti itkemään kun häneltä rikostaan kysyttiin, eikä vastannut sanaakaan. Sen sijaan esiytyi ensimmäinen vanki jälleen selittäjänä. "Tämä kunnianarvoisa halliparta", sanoi hän, "menee kuninkaan meriväkeen neljäksi vuodeksi, sittekun juhlasaatossa ja korupuvussa ensin kulki kaupungin halki." — "Se kai merkinnee", arveli Sancho, "että hänet tuomion jälkeen vietiin kaakinpuuhun piestäväksi." — "Aivan niin, ja rangaistuksensa sai hän siitä syystä, että harjotti noituutta ja muita ilkeitä asioita…" — "Siihen minulla ei ole mitään sanottavana", lausui don Quijote.

Sitte hän kääntyi vielä viidennen vangin puoleen udellen hänen rikostaan, johon tämä vastasi vielä huolettomammin kuin edelliset: "Lähden tästä palvelemaan hänen majesteettiaan, koska tulin vaihtaneeksi vanhat paitani toisten uusiin ja perin rahoja sellaisilta, jotka eivät olleet mulle velkaa. Siitä pidettiin tutkinto, ja kun mulla ei ollut varoja eikä suojelijoita, niin olin vähällä joutua hirteen; kuitenkin pääsin kuuden vuoden kaleerivankeudella, johon olin tyytyväinen, sillä olin ansainnut rangaistukseni. Minä olen nuori ja elämä on pitkä, niin että vankeuteni kyllä jaksan kestää. Jos teidän armollanne olisi antaa jotakin meille köyhille raukoille, niin Jumala sen kyllä taivaassa palkitsee ja me muut täällä maan päällä rukoilemme teille pitkää ja onnellista ikää." Tämä vanki oli puettu ylioppilaan tavoin, ja muuan vartijoista sanoi hänen olevan taitavan puhujan ja osaavan hyvin latinaa.

Hänen jälkeensä tuli muuan noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen, hyvännäköinen mies, joka hiukan karsasti toisella silmällään ja oli kahlittu toisella tapaa kuin muut. Hänen jaloissaan oli ketju niin pitkä, että se kiersi koko hänen ruumiinsa ympäri, ja kaulassa oli hänellä kaksi rengasta, joista toinen oli kiinnitetty ketjuun, ja toinen oli n.s. leukanoja, josta kävi kaksi rautatankoa alas vyötäisille; näihin jälleen olivat isoilla munalukoilla varustetut käsiraudat kiinnitetyt, niin ettei hän voinut viedä käsiä suuhunsa tai kumartaa päätään maahan päin. Don Quijote kysyi miksi tätä vankia näin kovin kohdeltiin. "Siksi", vastasi vartija, "että tämä on yksinään tehnyt enemmin rikoksia kuin nuo kaikki toiset yhteensä, ja koska hän sitäpaitsi on niin raju ja keinokas, ettemme muuten saisi häntä käsissämme pidellyksi." — "Herra ritari", virkkoi silloin rosvo, "jos teillä on jotakin meille annettavaa niin antakaa se pian ja menkää sitte taivaan nimessä matkoihinne, sillä tuo loppumaton kyselynne muiden ihmisten elämänkohtaloista alkaa meitä jo väsyttää. Jos olette yhtä utelias minun suhteeni, niin tietäkää että nimeni on Gines de Passamont, jonka elämäkerran nämä omat sormeni ovat kirjoittaneet. Se on ihmeellinen kirja ja kaunein mitä Espanjassa sitte Maurien aikojen on sepitetty. Mutta jatkakaamme matkaamme sen pitemmittä puheitta; nämä lörpötykset ovat jo muutenkin vieneet liian paljon aikaa." Passamontin näin töykeästi puhuessa kohotti vartija keppiään kurittaakseen häntä siitä, mutta don Quijote astui väliin sanoen: "Aivan oikeana pidän, että niin armottomasti köytetty mies saa edes kieltään vapaasti käyttää"; sitte hän kääntyi vankien puoleen ja puhui heille: "Rakkaat veljet, kaikesta mitä olette minulle puhuneet olen tullut siihen käsitykseen, että vaikka teidät rikostenne vuoksi onkin tuomittu, ette kuitenkaan rangaistusta mielellänne kanna ja perin haluttomasti menette kaleereihin; niin myös, että mahdollisesti yhden puuttuva rohkeus piinapenkillä, toisen varattomuus ja kolmannen ystävättömyys sekä vielä tuomarin ahdasmielinen arvostelukyky ovat voineet olla syynä perikatoonne ja siihen, ettette ole saaneet oikeutta osaksenne, vaikka todellisuudessa asianne kenties olisikin oikea. Kaiken tämän vuoksi katson nyt itseni velvolliseksi osottamaan teille, että taivas on asettanut minut maailmaan ja liittänyt vaeltavaan ritaristoon siinä tarkotuksessa, että auttaisin vääryyttä kärsiviä ja vapauttaisin heikkoja mahtavien mielivallasta. Mutta koska viisaus vaatii, että minkä hyvällä voi tehdä, siihen ei pakkokeinoja ole käytettävä, niin pyydän nyt herraa päällysmiestä ja muita herroja vartioita irrottamaan teidän kahleenne ja päästämään teidät vapauteen; sillä löytyy aina muitakin ihmisiä, jotka tarpeen tullen haluavat palvella kuningasta, ja väärin on tehdä orjiksi sellaisia, jotka ovat syntyneet vapaina. Ja ennen kaikkea, hyvät herrat vartijat", lisäsi hän, "pyydän teitä muistamaan, etteivät nämä miesparat ole koskaan tehneet teille vääryyttä; sallikaa siis heidän tehdä tiliä omantuntonsa kanssa elkääkä pakottako heitä sellaiseen, jota eivät ole ansainneet. Taivaallinen vanhurskaus kyllä rankaisee niitä jumalattomia, jotka eivät paranna itseänsä, eikä kunniallisten ihmisten sovikaan ruveta toisten pyöveleiksi. Pyydän tätä teiltä mitä leppeimmin ja kohteliaimmin, hyvät herrat, ja jos siihen myönnytte, tunnen aina kunnioittavaa kiitollisuutta teitä kohtaan; mutta jos ette hyvällä taivu, niin on tämä keihäs ja miekka ja käsivarteni voima pakottava teidät siihen." — "Hoh hoh, sepä oli sukkela kompa!" nauroi päällysmies; "eipä ole hullummin ajateltua pyytää meitä vapauttamaan kuninkaan kaleerivangit, niinkuin meillä muka olisi valta siihen. Menkää, herraseni, laputtakaa tiehenne ja korjatkaa vähän suoraan vatia, jota kannatte päässänne, elkääkä vastedes pistäkö nokkaanne sellaiseen mikä ei teihin kuulu." — "Te olette roisto ja kurja pelkuri!" jyrisi don Quijote; ja näin sanoen hyökkäsi hän päällysmiehen kimppuun niin tuimasti että hän, antamatta tälle aikaa ryhtyä puolustukseen, syöksi hänet vaarallisesti haavoitettuna alas satulasta. Muut vartijat ällistyivät suuresti niin rajusta ryntäyksestä, mutta hyökkäsivät sitte kaikki don Quijotea vastaan, mikä hutkien häntä miekalla, mikä tavotellen piikillään, niin että sankarimme olisi pian käynyt huonosti, jolleivät kaleeriorjat, joille arvaamatta tarjoutui näin oivallinen tilaisuus päästä vapauteen, olisi rientäneet murtamaan kahleitaan. Tästä syntyi sellainen hämminki etteivät vartijat, joiden yhdellä haavaa täytyi torjua don Quijoten vimmattuja hyökkäyksiä sekä estää vankeja vapautumasta, saaneet oikeastaan mitään aikaan. Sancho auttoi tällä välin Gines de Passamontin irti kahleistaan, jonka jälkeen tämä syöksyi päällysmiehen kimppuun, anasti häneltä tussarin ja avusti sen perällä niin tarmokkaasti tovereitaan, että vartijain oli kiiruimman kautta pötkittävä pakoon ja heitettävä taistelutanner voittajain valtaan.